Tietoa mainostajalle ›
Monthly Archives

marraskuu 2016

, , , , ,

Miksi ne aikuiset miehet haluaa?

28.11.2016

img_20161128_182346Nouset sängystä. Kierähdät jo vuosien kokemuksella opitulla tyylillä kyljellesi ja sitä kautta onnistut nousemaan sängystä. Nostat kädet kohti kattoa ja venytät itsesi niin pitkäksi kuin mahdollista. Alaselästä kuuluu pari naksahdusta. Tiedä sitten onko nämä naksahdukset hyviä vai huonoja? Noh, nyt olet kuitenkin jo voittanut pahimman ja päässyt ylös sängystä. Tai ei, ei se ollutkaan pahin. Kyllä haastavinta on sukkien laitto jalkaan. Näin sinkkumiehenä ei ole edes apuvoimia, mutta tähänkin olen löytänyt jo oman asentoni, kuinka saan sukat jalkaan ilman pahempaa kipua. Ajoittain menee väärinpäin, mutta se annettakoon anteeksi.

” Taisi olla pelit viikonloppuna?”, kysäisee iloinen koulunkäyntiavustaja aina maanantaiaamuna. Katselee naurua pidätellen vierestä, kun yritän noukkia työkenkiäni kenkätelineestä. Samalla vahvasti puhallellen, toinen sukka väärinpäin. Oli pelit, kyllä. Ajoittain sitä itsekin pohtii, miksi ne aikuiset miehet haluaa. Miksi ne aikuiset miehet haluaa vielä juosta sen pallon perässä? Vaikka pelien jälkeen jokaista paikkaa kolottaa ja aamut ovat kuvailemani tyyppisiä. Joku siinä vaan vetää puoleensa. Itsekin joukkueurheilua koko ikäni harrastaneena en voi elää ilman sitä joukkueen mukanaan tuomaa yhteisöä ja niitä pukukoppihetkiä.

Olen kasvanut urheilun parissa. Pukukoppielämä on varmasti ollut mukana muokkaamassa minusta tämmöistä ihmistä joka olen. Joukkueen jäsenenä totut jo pienenä erilaisiin ihmisiin. Osaat ottaa toisia huomioon. Tappion hetkellä ne murheet murehditaan yhdessä ja voiton hetkellä ne ilot ja onnistumiset jaetaan yhdessä. Kaikkien kanssa et varmasti ole paras kaveri, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen. Tiukalla hetkellä pyritään jokaisesta joukkuekaverista kaivamaan juuri se paras ominaisuus esiin. Olla aidosti iloinen toisien onnistumisista. Toisien onnistumisista joukkueen eteen.

Enää en toki urheilua huipputasolla harrastakaan, mutta pelailen edelleen koripalloa ja salibandya harrastelumielessä. Treenaminen on nykyään aivan muuta, kun mestaruuksien tai mitalien tavoittelua. Treenit ovat sosiaalinen tapahtuma, jossa ainakin kerran viikossa törmäät kavereihin. Törmäät kavereihin ja päivität kuulumiset. Äärimmäisen tärkeää tässä joillekin niin hektisessä arjessa. Niin, ja tietysti se kerran kaudessa järjestettävä saunailta. Sehän on sitten ihan oma lukunsa.

Pitäisi vaan jossain vaiheessa itsekin ymmärtää, että kroppa ei ole enää kuin parikymppisenä. Ei jokaisen pallon perään tarvitse enää syöksyä ja Esko, et sinä enää donkkaa, edes tennispallolla. Itse olen näinä aikuisurheiluvuosina onneksi säästynyt pahemmilta loukkaantumisilta. Mitä nyt yksi akillesjänne repesi ja alaselkä vihoittelee viikottain. No, on se sen arvoista.

Ostin viimekaudella koripallopeleihin lisenssin. Lisenssi löytyi valikosta: Seniorilisenssi. Kyllä, seniorilisenssi. Olikohan tuo vihje?

Kuulostaako tutulta ja onko lähipiirissä tämmöisiä henkilöitä, jonka aamutoimet kuulostavat kirjoittamiltani?

-Esko-

P.S. Eilen oli muuten 90-vuotias naishenkilö Leppävaaran Pyrinnön joukkueen aloitusviisikossa. Todella suuri kunnioitus ja siinäpä tavoitetta.

Comments (8)
, , , ,

Kuka Urpo jakaa elämäänsä kaikelle kansalle?

27.11.2016

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

” On parempi luoda jotain, mitä muut arvostelevat, kuin olla luomatta mitään ja arvostella sitä mitä muut tekevät.” Tämmöinen hieno lausahdus tuli eteeni Instagramia selatessani. En tiedä, kenen alkuperää tämä sanonta mahtaa olla. Hienosti kuitenkin sanottu ja varmasti moni luovaa työtä tekevä tuon pystyy allekirjoittamaan. Itseäni tuo koskettaa tämän kirjoittamishomman kautta. Tuli siellä telkkarissakin pyörähdettyä ja se oli kyllä semmoinen valmennuskurssi näihin ulkopuolisiin arvosteluihin, että oksat pois.

Kyllähän sen jokainen omaa elämäänsä avoimesti jakava ihminen ymmärtää, että siinä heittäydyt kehään. Kehään, jossa ei ole mitään sääntöjä. Jos yrität nostaa ja heiluttaa valkoista lippua, saatetaan sekin repiä riekaleiksi. Olet vapaasti arvosteltavissa. Itselläni tämä luova työ on oma elämä. Oma elämä erilaisine kiemuroineen. Kiemuroineen, joista kirjoittamisessa on kuitenkin järki ja yksityisyyden kunnioitus mukana. Moni varmasti ihmettelee, miksi jotkut haluavat omia asioita jakaa julkisesti? Blogirahojen toivossa, taisi jossain kommentissa lukea. Ei, sitä se ei ainakaan kohdallani ole.

Kirjoittaessa havainnoi ympärillä vilisevää elämää huomattavasti tarkemmin. Tarttuu aiheisiin. Aiheisiin, jotka herättävät ajatuksia. Näitä aiheita tulee sitten mietiskeltyä tarkemmin ja niitä kirjoittaessa prosessoi asioita ajoittain huomaamattaankin. Voin jo lyhyen ”kirjoittamisurani” perusteella todeta, että olen nykyään paljon rohkeampi ja avoimempi ihminen kuin esimerkiksi vuosi sitten. Viisaampikin saatan olla. Tai, no siitä en tiedä. Minulle tämä ”reality”-blogin kirjoittaminen tekee hyvää. Monella tavalla.

On parempi luoda jotain mitä muut arvostelevat…Näinhän se varmasti on ja osa teksteistäni on herättänyt hyvin kiivasta kommentointia puolesta ja vastaan. Hyvä niin. Jatkakaa ihmeessä kommentointianne. Myös itsetuntooni tämä kirjoittaminen on vaikuttanut hyvin positiivisesti. Iholla-sarjan aikainen pyörähdys Vauva.fi:ssä antoi hyvän preppauksen ja nykyään minua koskevat ilkeät kommentit eivät suoraan sanottuna tunnu juuri missään. Parannusehdotukset otan tietysti tosissani, mutta suoranaiset minuun kohdistuneet haukut osaa jo ottaa toisesta korvasta sisään ja päästää toisesta ulos. Joillakin niitä on aina tarve kirjoittaa ja kasvottomana on helppo yrittää satuttaa sitä lukevaa ihmistä, jolla on kasvot, ihan oikeat semmoiset.

Paras kommentti, jonka olen joskus itsestäni lukenut kuului juurikin näin: ”Ultimate-inhokki. Näyttää takaapäin ihan Marilyn Monroelta ja edestä ihan Esa Pakariselta…”

Lentävä kalakukko ja hyvää sunnuntaita! On muuten hieno biisi…

-Esko-

// Kuva: Jere Lehtonen //

Comments (8)