Tietoa mainostajalle ›
, , , , , ,

Erilaista ja yhteisöllistä…

4.12.2017

Tämä oli ainakin erilainen ja yhteisöllinen kokeilu. Ihan alkaneen joulukuun kunniaksi. Taas kerran kiitän teitä, että lähditte rohkeasti mukaan. Elokuvissa on vaihtoehtoisia loppuja. Tässä minun ja teidän yhteisessä tarinassa on vaihtoehtoisia mahdollisuuksia. Lueskelin lähettämiänne ”jatkoja” ja aina tuli fiilis, että aina ne loppuivat kesken. Miten se tästä jatkuu? Eli jatkakaahan taas mieleistänne tarinanpätkää…Tästä tulee just hyvä.

Taakseni jäi se saari. Sitä kapeaa siltaa pitkin sieltä pois kävelin. Vierelleni lumeen piirtyi myös toiset askeleet…Vielä vuosi sitten ne olisivat oikeasti olleet siinä, mutta eivät enää. Jo pitkään oli hankeen muodostuneet vain yhdet askeleet, mutta en suostunut hyväksymään sitä. Niin kauan, kun minä elättelin toivoa, tuntui, kuin sinä olisit edelleen täällä, eikä kukaan, ei kukaan, tulisi minulle toisin sanomaan, ennenkuin joku palauttaisi tunnistuslaatat minulle.. Painaisi kylmät metallit käteeni. Vasta se olisi totta…

Taakseni jäi se saari. Sitä kapeaa siltaa pitkin sieltä pois kävelin. Vierelleni lumeen piirtyi myös toiset askeleet…En uskaltanut kuitenkaan katsoa sivulle, koska pelkäsin että askeleet olivat vain mielikuvitukseni tuottamaa harhaa. Olisin halunnut ojentaa käteni ja koskettaa, tehdä sinut todelliseksi. Laitoin kuitenkin käden taskuun, koska juuri äsken lausumasi sanat jyskyttivät päässäni. Miten toinen ihminen voi yhtäaikaa olla niin lähellä, mutta silti niin kaukana?…

Taakseni jäi se saari. Sitä kapeaa siltaa pitkin sieltä pois kävelin. Vierelleni lumeen piirtyi myös toiset askeleet…Vielä vähän aikaa sitten lumeen olisi jäänyt kolmannetkin kuviot. Mutta tuolla jossakin oli toisin määrätty. Voi kuinka paljon voikaan tapahtua varsin pienessä hetkessä, voi miten lyhyeksi voikaan jäädä se joskus elämänmittaiseksi kuviteltu yhteinen matka.Tässä me kahden kuljemme, sinä ja minä, hentoisten hiutaleiden leijuessa hiuksillemme.Tässä hetkessä oli kaikki ja ei mitään…

Taakseni jäi se saari. Sitä kapeaa siltaa pitkin sieltä pois kävelin. Vierelleni lumeen piirtyi myös toiset askeleet…pienemmät, jotka rauhallisesti askelsivat tahtiini. Käteeni tarttui luminen lapanen, tottuneesti niin kuin ennenkin. Siinä me, iso ja pieni jatkoimme matkaa. Surun saarelta, pitkin muistojen siltaa kohti uutta alkua.– Tehdäänkö huomenna taas lumiukkoja isi, kysyi pieni?– Tehdään vain kulta, vastasi iso.Pienin askelin, pienin askelin..Huomista kohti…

Taakseni jäi se saari. Sitä kapeaa siltaa pitkin sieltä pois kävelin. Vierelleni lumeen piirtyi myös toiset askeleet…Ne olivat vielä paljon pienemmät kuin minun. Lumi narskui kenkien alla ja lumen pinta kimalteli kuin siinä olisi miljoona timanttia, jokainen omanlaiseksi muodostunut. Tuossa hetkessä oli jotain taianomaista, jotain selittämätöntä ja se sai minut miettimään…

Taakseni jäi se saari. Sitä kapeaa siltaa pitkin sieltä pois kävelin. Vierelleni lumeen piirtyi myös toiset askeleet…Selviydyimme. Pääsimme pois. Hikipisarat jäätyivät punaisille poskille. Vaikka olimme edelleen eksyksissä, helpotus oli suuri. Olimme saaneet vihjeen. Ehkä nyt pääsisimme jouluhengen jäljille…

Taakseni jäi se saari. Sitä kapeaa siltaa pitkin sieltä pois kävelin. Vierelleni lumeen piirtyi myös toiset askeleet…vain muutaman sentin päässä omistani. Miehen kasvot olivat kommandopipon verhoamat, enkä edelleenkään tiennyt hänestä muuta kuin matalan äänen, joko Espanjaan tai Etelä-Amerikkaan viittaavan korostuksen ja sen, että hän tiesi Janetten kuolemasta enemmän kuin poliisi. Kolme päivää saaressa hänen vankinaan olivat onneksi ohi. Minne olimme matkalla? Ja miksi hänen toppatakkinsa sisältä minun kylkeäni painava aseen piippu inhotti minua enemmän kuin se, että en ollut nähnyt saippuaa tai suihkua kolmeen päivään?…

Taakseni jäi se saari. Sitä kapeaa siltaa pitkin sieltä pois kävelin. Vierelleni lumeen piirtyi myös toiset askeleet…Askeleet, joiden jäljet painautuivat aivan omieni viereen, samaan rytmiin. Vaikka olin tavannut sinut vasta juuri vähän aikaa sitten, näyttivät askeleemme siltä kuin niiden olisi kuulunutkin kulkea rinnan, aivan vieri vieressä.Sinun pienempi, siro jalkasi painalsi päättäväisen, mutta hennon jäljen lumeen. Oma jälkeni oli kömpelömpi, vähän huterankin oloinen. Suunta oli silti sama ja kun katsoin sinua, ajattelin….

Luovuus taas kukkimaan ja oikein kivaa alkavaa viikkoa!!

-Esko-

// Kuvat: Jere Lehtonen //

Comments (4)

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply RJ 5.12.2017 at 22:17

    Miten toinen ihminen voi yhtäaikaa olla niin lähellä, mutta silti niin kaukana?…
    Miten rakkaasta voi yhtäkkiä tulla vieras? Eihän siitä kauaa ollut kun makasimme jalat toistensa lomassa raukeina ja huulet suutelusta turvonneina. Kun olimme niin lähekkäin, että en tiennyt mistä sinä alat ja mihin minä päätyn. Nyt tiesin, että me päätymme tähän. Tuntui kuin keuhkot olisivat täyttyneet vedellä ja hukkuisin. Hukkuisin tähän kuivalle maalle. Halusin samaan aikaan juosta pois ja kaatua maahan. Haukoin ilmaa ja tartuin sinua hihasta, mutta pieni vilahdus katseestasi työnsi minut pääni sisällä takaisin kylmään veteen. Sinä katsoit minua kuin vierasta katsotaan. Täytin keuhkoni ilmalla ja huusin alkavaan iltaan: kuka se on?

    • Reply Esko Kyrö 9.12.2017 at 09:56

      KIIItos RJ!…Hienosti kirjoitettu.

  • Reply Millie 6.12.2017 at 14:34

    Jatkoa tarinaan numero 8:

    Oma jälkeni oli kömpelömpi, vähän huterankin oloinen. Suunta oli silti sama, ja kun katsoin sinua ajattelin etten olisi vielä pari kuukautta sitten edes kuvitellut, että olisit tässä vierelläni, tarpomassa suomalaisessa lumessa.
    Oli ollut lämmin syyskuinen ilta kun istuin Oian kylässä Santorinilla katsomassa auringonlaskua. Tunnelma oli taianomainen ja ihmisiä oli joukoittain istuskelemassa kännykät ja järeämmätkin kamerat valmiina kuvaamaan noita upeita hetkiä. Istuimme kapealla valkeaksi kalkitulla kujalla. Maisema oli henkeä salpaava. En tuntenut ketään entuudestaan, mutta tuo ilta yhdisti meitä kulkijoita monista maista ja eri mantereilta. Siemailin isosta pahvimukista valkkariani ja seurasin hitaasti laskeutuvaa aurinkoa kamerani linssin läpi. Sitten huomasin sinut. Istuit yksin eikä kädessäsi ollut kameraa tai kännykkää. Olit pieni ja siro, näytit ihan teini-ikäiseltä risaisissa farkuissasi ja haalistuneessa t-paidassasi. Kun hymyilin sinulle vastasit siihen ujolla, viehättävällä hymyllä. Ihastuin heti ja päätin, että tekisin kaikkeni, että saisin tutustua sinuun.
    Selvisi, että olit Kanadasta ja reppureissannut jo kahdeksan kuukautta. Olit saarihypellyt Kreikan saaristossa useita viikkoja ja seuraavaksi olit menossa Ateenaan. Laivasi lähtisi seuraavana aamuna.
    Ihailimme auringonlaskua ääneti. Harmittelin mielessäni, että olin maksanut etukäteen seuraavat kolme yötä hotellissani ja sinä lähtisit pois jo aamulla.
    Juttelimme kaikesta maan ja taivaan väliltä pitkään yöhön. Kirjoitin osoitteeni Kreikkaoppaasi takasivulle. ”Tule käymään jos joskus tulet Suomeen.” Sinä hymähdit ja vastasit ”Sure!”, äänenpainolla, joka antoi ymmärtää ettet edes harkitsisi mitään sellaista.
    Erosimme aamun jo sarastaessa ja jäin hämmentyneeseen mielentilaan. Voi, miksi en saanut tutustua sinuun lähemmin. Olitko edes todellinen? Vai joku keijukainen tai peikkotyttö.

    Ihmetykseni olikin äärimmäinen sinä joulukuisena sunnuntai-iltana kun ovikello soi ja oven takana seisoit sinä, hymyilit veikeäsi ja sanoit…

    • Reply Esko Kyrö 9.12.2017 at 09:57

      Jes, hyvä Millie!! Romantiikkaa, romantiikkaa…

    Leave a Reply