Tietoa mainostajalle ›

Archives

, , ,

Kaikkea pitää kokeilla

20.10.2017

Aurinkoinen perjantai alkoi tutulla jalkajumpalla. On tämä kuntouttaminen kohtalaisen tylsää puuhaa, mutta täytyy varsinkin nyt alkuvaiheessa hoitaa se niin hyvin kuin mahdollista. Akillesjännevamma opetti todella tuon järkevän ja kärsivällisen kuntoutuksen tärkeyden. Onneksi selvisin kuitenkin melkoisen pienillä vaurioilla. Miltei normaali kävely ja autolla huristelu onnistuu, mikä on oikein mukavaa. Ei tarvitse kotona kökkiä, pääsee salille ja moikkailemaan kavereita. Tänään iltapäivällä kävinkin moikkaamassa kaveriani (kai näin voi jo sanoa Hanne?) Rähinän studion uumenissa. Hanne kirjoittaa Valeäiti-nimistä blogia, jonka yhtenä osa-alueena ovat podcastit, Valeäidin nauhoitukset.

Kaikkeahan pitää kokeilla ja tämä podcast-maailma on itselleni vielä melkoisen vieras juttu. Tänäänkin laitoin oikein hienon hatun päähän, kunnes tajusin. Kyseessähän onkin vain äänite. Nuo podcastithan ovat kyllä oikein käteviä. Kuulokkeet päähän ja voit kuunnella niitä melkeinpä missä vain. Täytyykin alkaa hieman tutustumaan näihin ympyröihin. Tulee varmasti ainakin syvennyttyä ja keskityttyä olennaiseen, koska ei tarvitse tehdä mitään. Sulkea vain silmät ja kuunnella. Lukiessa tai videoita katsellessa sitä helposti samalla touhuaa kaikkea muuta ja keskittyminen herpaantuu.

Jakso tulee ulos joskus ja varmasti kirjoittelen sitten lähempänä lisää. Pitkästä aikaa viikonloppu, kun ei ole oikein mitään erikoissuunnitelmia ja hyvä niin. Jalka vähän rajoittaa menemisiä, mutta jotain ex-temporeta on aina hyvä kehitellä. Juuri sovittiinkin, että menemme tänään kuuntelemaan hyvän ystäväni esittämiä ranskalaisia chansoneita. Kerran olen tuon esityksen nähnyt ja se oli todella hyvä. Tänään toivottavasti vielä entistä parempi. Mukava ilta tulossa.

Hyvää alkanutta viikonloppua!

Onko teille tuttua tuo podcast-maailma? Osaatteko suositella jotain hyviä?

-Esko-

// Osa kuvista: Iso-Henkka //

Comments (2)
, , , ,

Olenko rikkonut sovellusrakkauden etikettiä?

19.10.2017

Mikä on Tinderin ja Instagramin summa? No, se on Tindstagram. Kohtalaisen haastava kirjoittaa tämä nettideittailun uusin ilmiö. Nettideittailun etikettiin kuuluu se, että jos Tinderissä ei matchia synny, niin silloin se on ehdoton ei. Nyt on tämä Tindstagrammaus nostanut päätään. Eli osumatarkkuuden osuessa origoon, lähdetäänkin vielä lähestymään mahdollista kohdetta Instagramin yksityisviestillä. Lueskelin Hesarin juttua aiheesta ja tunsin piston sydämessäni. Olenko rikkonut nettideittailun etikettisääntöjä? Olen laittanut vastakkaiselle sukupuolelle hyvin korrekteja yksityisviestejä Instagramissa. Olenko siis Tindstagrammaaja?

On tämä nykymeno kyllä melkoista, kun täytyy kirjoittaa säännöt myös sovellusrakkaudelle. Alkoikin heti soimaan päässä Anna Puun kappale (on muuten hieno biisi), Säännöt rakkaudelle. Kukapa kirjoittaisi hieman samantyyppisen kappaleen, Säännöt sovellusrakkaudelle? Jos hyppäät pitkästä suhteesta tänne Tindereiden, Happnin, Instagramin, Tindstagramien maailmaan, olet auttamatta hukassa. Tai minä ainakin olin ja olen ehkäpä edelleenkin. Koin itse, että suora viesti Instagramissa on asteen rohkeampi ja suoraselkäisempi lähestymistapa kuin mahdollinen Tinder-viestittely. Ja nyt sitten sekin on jotain h#####n Tindstagrammausta.

Olen tässä ehkä hieman sivuraiteilla Hesarin jutusta, jossa kirjoitettiin ikävästä ilmiöstä, että Tindstagrammaus saattaa mennä ihan häiriköinnin puolelle. Tätä en siis ole harrastanut ja ymmärrän oikein hyvin jos toista osapuolta ei lähestymiseni sovellusmaailmassa kiinnosta. Tietysti, ymmärrän. Ihmisten yksityisyyttä täytyy kunnioittaa ja ketään ei todellakaan saa häiriköidä. En minä vaan tiedä kuinkapäin täällä virtuaalirakkauden kentällä pitäisi oikein olla? Lankapuhelimet takaisin ja luokkasormukset kaulaan!

”Meidän täytyy keksiä säännöt sovellusrakkaudelle…”

-Esko-

// Lähde: hs.fi/nyt Anne Kantola 19.10.2017, Anna Puu: Säännöt rakkaudelle //

// Kuvat: Markus Suntila //

Comments (14)
, , , , , ,

Tämä tehoaa oikeasti, ihan oikeasti…

19.10.2017

Bongailin Training Drama-blogista tuommoisen sopivan ja kevyen aamukirjoittelun. Sepä sai minut pohtimaan myös omia aamurutiinejani. Nehän toistuvat arkena hyvinkin samanlaisina. Lomalla aamut alkavat täysin eri tavalla. Nyt varsinkin, kun yksin heräilen ja voi viettää niitä hitaita aamuja. Ovat kyllä ihan mukavia. Siitä sitten Fressille jumppailemaan reittä entistä kovempaan iskuun. Nämä hitaat aamut ovat kuitenkin harvinaisempia herkkuja, joten keskitytään nyt niihin arkisiin minuutilleen toistuviin rutiineihin.

Aamuisin…

…torkutan aina kymmenen minuuttia.

…tiputan Berocan kuppiin ja menen suihkuun.

…laitan tuplaespresson kapselikeittimestäni. Kapselit loppu, joten tänään on mentävä hakemaan lisää Kazareita. Eniten kofeiinia, olen kysynyt.

…pikakuivaus, vaha märkiin hiuksiin ja ykkösellä uusi vakioni, Suomeen rantautunut Inkiväärishotti. Tarjoushaukkana bongasin Tigeristä eurolla. Ostin samointein kymmenen. 

…rahkajogurtti samalla, kun puen päälleni. 

…hammaspesu ja sitten tulee tuote, joka todella tehoaa. Jokainen vanhempi tai Netflixiä hieman liian myöhään katsellut tietää sen ensimmäisen näyn, joka peilistä aamulla katsoo. Tummuutta ja hashtag #thebagsundermyeyesareikea on aiheellinen. Olen kokeillut, kyllä olen kokeillut useita ja useita tuotteita, joilla voisi edes vähän hälventää väsymyksen merkkejä silmien seudulla. Ei mainittavia tuloksia. Toisen kerran Eskon blogihistoriassa saapuu siis kosmetiikkavinkki. Törmäsin tähän tuotteeseen (remescar) vahingossa apteekissa ja ajattelinpas kokeilla. Suosittelen todella. Voisi korvata jopa sen liukuvoiteen sieltä äitiyspakkauksesta. 

…hyppäys autoon ja Spotify soimaan. Acoustic covers on yleensä valinta. Tai Pyhimyksen ja Vestan Kynnet, Kynnet repeatilla.

…hyvää huomenta opettaja! Hyvää huomenta, istutaan.

Ja siitä lähtee päivä käyntiin.

Huomenta ja mukavaa torstaita. Tulossa kyllä upea, aurinkoinen syyspäivä!

-Esko-

Comments (4)
, , ,

Hattaraa tarjoava hupiukkoisä!

17.10.2017

Tästä samasta tunnelmasta ja hetkestä olen kirjoittanut jo vaikka kuinka monta kertaa. Tulen varmasti kirjoittamaan tästä vielä vaikka kuinka monta kertaa. Ovi sulkeutuu ja pikkuheppu lähtee. Takapenkille jäi tällä kertaa kaksi piirrustusta ja puoliksi syöty välipalapatukka. Nappasin patukan ja söin sen itse pahimpaan nälkääni. Hyviä nuo Elovenat. Vaikka päässä on rekisteröitynä asia, että kukaan ei häviä mihinkään ja kohta taas näemme. On tuo hetki aina yhtä vaikea. Autonrenkaat kohti kotia, pari nielaisua, kova puristus ratista ja tuttu musalista soimaan. Hänellä on kaikki hyvin, minulla on kaikki hyvin. Tähän uskon.

Jokaista asiaa voi tässä maailmassa varmasti lähestyä myös positiivisen ajattelun kautta, joten lähestytäänpäs tätäkin. Optimitilannehan olisi varmasti hieman toisenlainen, mutta olen todella onnekas, että ammatinvalintani on opettaja. Lomia on tasaisissa sykleissä, joka mahdollistaa pidempien aikojen viettämisen miniperheenä. Ajoittain lyhyemmän työpäivän sattuessa voin huristella viettämään arvokasta isä-tytär-aikaa. Aikaa, jonka viettäminen oli aluksi minulla melkoisen hakusessa.

Ydinperheen isänä olo vaati harjoittelua. Etävanhempi-isänä olo vaati harjoittelua ja varsinkin nyt harvemmin lastaan tapaavana vaatii entistä enemmän harjoittelua, tai ehkä enemmänkin totuttelua. Rajat ovat rakkautta. Sen tietää jokainen vanhempi. Etävanhempana tuo oma päänsisäinen kasvattaja kokee helposti kolauksen. Tai ainakin minulle näin tapahtui. Tunnistin ja ajoittain tunnistan sen edelleen. Joistain asioista lipsuu helposti, tiedostaen koko ajan, että näin ei tulisi toimia. Välillä mietin itsekin. Ole nyt Esko se jämäkkä faija. Elä ole mikään hattaraa tarjoava hupiukko. No, kun itsekin tekee välillä mieli viikonloppuisin ja lomilla vetää sushia sängyssä ja perään iso säkki karkkia.

Syysloman startti oli oikein onnistunut. Hauskaa ja touhuntäyteistä meininkiä. Reisirintamalta tuli myös huojentavia uutisia. Vamma paranee ilman leikkaushoitoa. Kärsivällisyyttähän se vaatii, mutta sitähän minulta tunnetusti löytyy, eikun…Kiteyttetynä tähän loppuun. Silloin, kun lapseni hymyilee. Näyttää minulle koko tunnearsenaalinsa ja on onnellinen. Silloin minäkin olen onnellinen. Ei minulle isänä ja vanhempana mikään muu merkitse yhtään mitään.

Tämmöisiä ajatuksia nousi tänään tuolla syksyisellä moottoritiellä.

-Esko-

// Kuvat: Jere Lehtonen, Pasi Salervo //

Comments (8)
, , , , ,

En varmasti puhu tuolle, en varmasti puhu

15.10.2017

Ai, että. Olihan mukava minireissu ja startti syyslomaan. Olin jo aiemmin varannut meille lomastartiksi yön Flamingossa. Hieman tuossa tämän jalkahaaverin sattuessa mietti, että ei kai vaan joudu hotelliyötämme perumaan. Kuinka sitä selviää kinkuttamalla pikkumimmin kanssa? Olihan turhia pelkoja. Reissu meni loistavasti ja Flamingo on paikkana maailman helpoin. Kaikkialle pääsi rauhallisesti ”puujalkakävelyllä”. F heitteli kärrynpyöriä edessä ja minä saavuin perässä. Varmasti ihan hauska näky sivusta seuranneille.

Kyllä ovat nuo pienet ihmiset tarvittaessa omatoimisia tyyppejä. Tyttö senkun kasvaa ja oma pää ei edes pysy mukana, kuinka nopeasti he edistyvät ja oppivat uutta. Keskustelut liittyvät ajoittain uuteen My little pony-elokuvaan ja joskus puhutaankin presidentistä ja Flamingon uudisrakennuksen valmistumisajankohdasta. Niin mukavaa. Mukavaa oli myös se, että illalla minä vain makailin sängyllä ja katselin Possea. Pikkumimmi toimi hoitavana tarjolijana, toi minibaarista Ässä Mixejä ja Fantaa. No, lomallahan voi.

Flamingohan on melkoisen korkea rakennus. Huoneemme sijaitsi kymmenennessä kerroksessa. Eli hissiä tuli käytettyä aika aktiivisesti. Siinä aloin tietoisesti seuraamaan ihmisten hissikäyttäytymistä. Myös omaani. Mikäköhän siinä on, kun hissiin tulee ihmisiä, muuttuu tunnelma suorastaan jäätäväksi. Salamannopeasti katse ajautuu kenkien kärkiin. Suu menee sinetille ja loppuun asti täytyy varoa, ettei vaan kukaan ota mitään kontaktia. ”En varmasti puhu tuolle, en varmasti puhu…” Se on muuten erikoinen tapahtumaketju. Onkohan tämä vain meidän suomalaisten selkärankoihin pinttynyt tapa, vai esiintyykö tätä myös muissa kulttuureissa? Itsehän toimin useimmiten siis juuri tuolla tavalla.

Samantyyppistä ”kenkienkärkivetäytymistä” on havaittavissa ainakin julkisissa kulkuvälineissä, jos viereen istuukin joku tuntematon ihminen. Leffateatterissa paikka kannattaa varata jo netissä, että voi jättää yhden punaisen siihen vihreiden väliin. Onhan näitä. Täytyykin joskus ihan tietoisesti alkaa vaan juttelemaan ja kyselemään kuulumisia. Leimataankohan tungettelevaksi Urveloksi vai mikäköhän lie suhtautuminen? Tämmöisiä tuli vaan mieleeni siellä hississä tököttäessämme.

Hyvä startti syyslomaan, joka saattaa kyllä venähtää vähän pidemmäksi. Jännittää hienoisesti miten äijän käy huomenna, kun tapaan lääkärin.

Pidetään peukkuja!!

-Esko-

// Huone maksettu lahjakortilla. //

Comments (12)
, , , , ,

Lojaalius on suuri hyve!

14.10.2017

Napakka spurtti harjoitusten loppuhetkillä, napakka napsahdus oikeassa takareidessä. Ja siinähän sitten olikin tämän tragikoomisen tapahtuman alkusysäys. Viimeistelin torstain kirjoitukseni lausahdukseen, että lähdenpäs tästä valmentamaan itseäni ikämiesten koripallovuorolle. Ei sitä silloin tiennyt, että harjoituksista kotiudun puolen yön jälkeen taksilla kainalosauvat rikkaampana. Noh, näitä sattuu. Päätä pystyyn ja entistä ehompana takaisin. Tässä nyt on kiitelty oikein urakalla viime aikoina, joten kiitelläänpäs lisää.

Oli mahtava huomata, millaisia ihmisiä kohtasin tämän ”hoitoketjun” aikana. Välittömästi maatessani parketin pinnassa saapui pelikaverit ympärille. Joku lähti hakemaan jäitä, joku luovutti oman hikisen sukkansa, jotta saatiin jääpussi kiristettyä. Yksi soitteli jo avoinna olevia hoitopaikkoja. Yksi selvitteli vakuutukseni korvausehtoja. Velipoika soitti ambulanssin, koska kipu oli aivan tajuton (kirjaimellisesti, koska taju meinasi lähteä), eikä siirtyminen muulla keinolla olisi oikein onnistunut. Minua hoitaneet ambulanssimiehet ottivat minut vastaan todella hyvin. Rentoja äijiä ja ambulanssikyyti meni mukavia jutellessa.

Päivystävä poliklinikka Helsingissä ja kello lähemmäs kymmenen. Osasin jo hieman arvailla minkälainen iltapuhde on edessä. Arvostukseni sairaanhoitajia ja päivystäviä lääkäreitä kohtaan nousi todella korkealle. Jokainen potilas sai tarvitsemaansa hoitoa, vaikka ympärillä huudettiin, kiroiltiin ja yritettiin karata kesken hoitotoimenpiteiden. Sain särkylääkkeitä, kainalosauvat ja lähetteen Töölön tapaturmaklinikalle seuraavaksi aamuksi. Taksikuski, joka heitti kotiin auttoi minut sisälle asti. Avasi oven, auttoi kamppeet sisään ja kysyi vielä lopuksi, että pärjääthän tästä eteenpäin.

Töölön tapaturma-asemalla aloitin perjantain kolmastoista lokakuuta, joka on muuten valtakunnallinen tapaturmapäivä. Tästähän tein aikaisemmin viikolla  yhteistyökirjoituksen, joten voisinkin näin mustan huumorin ystävänä todeta.  Suhtaudun tekemiini yhteistöihin tosissani. No, mutta Töölössä asiat sujuivat todella mallikkaasti. Melkein samantien ammattitaitoisen lääkärin vastaanotolle, kahvin kautta magneettikuviin ja diagnoosi oli kädessäni parin tunnin jälkeen. Takareiden jänteessä repeämä.

Maanantaina tapaan vielä lääkärin ja pohdimme vaatiiko vamma mahdollisesti leikkaushoitoa, vai selvitäänkö viikkojen kinkuttamisella ja levolla. Usein puhutaan, että kunnallinen sairaanhoito on todella takkuilevaa. Tämän vamman hoidosta en voi sanoa mitään muuta, kun pelkkää positiivista. Täysi kymppi kaikille minua hoitaneille tahoille. Ja Pasille kiitos autoni säilyttämisestä ja kotiinkuskaamisesta.

Magneettikuvausputkeen tutustuin ensimmäistä kertaa elämässäni. Klaustrofobiselle ihmiselle ehkä ahdistavahko toimenpide. Luurit päähän ja sain toivoa soitettavan radiokanavan. Valitsin Suomipopin. Makasin putkessa ja luureista alkoi soimaan Robinin Onnellinen. Hyvä biisivalinta, vaikken putken uumenissa ihan suoranaisesti onneni kukkuloilla ollutkaan. Turha tässä on valittaa ja manata. Urheilu on syvällä selkärangassa ja nämä kuuluvat elämään. Samassa rakennuksessa oli varmasti ihmisiä paljon pahemmassakin tilanteessa. Tästä vammasta voi osittain syyttää vain peilikuvaansa. Lihashuoltoa tulisi harrastaa aktiivisemmin peilaten liikuntamääriini.

Syyslomakin starttasi ja sain maailman parhaan kotihoitajan. On kokeiltu jo Slime-hierontaa ja Marsu-terapiaa. Kyllä on ympärillä avuliaita, empaattisia ja lojaaleita ihmisiä.

-Esko-

Comments (14)
, , , , , ,

Hikinen pukukoppi kasvattaa!

12.10.2017

Noihin kuviin kiteytyy paljon. Olen todella kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa joukkueurheilun parissa. Viettänyt elämästäni aika monta tuntia erinäisillä urheiluareenoilla ja siellä hikisissä pukuhuoneissa. Välillä on tullut voittoja, välillä tappioita. Kuvissa juhlimme Joensuun Katajan saavuttamaa miesten Sm-pronssia. Tuo joukkue oli aivan uskomaton. Itse olin täysin pyyhkeenheiluttajan ja treenimiehen roolissa. Tuossa joukkueessa vallitsi uskomaton henki. Jokainen jätkä oli ystävällinen. Jokainen jätkä tuki toistaan. Jokainen jätkä asetti toisen edun omansa eteen. Kaikki tekivät töitä yhteisen päämäärän eteen, Sm-mitalin. Kukaan ei silloiselta nousijajoukkueelta odottanut yhtään mitään. Me yhdessä odotimme ja kauden päätteeksi saimme palkinnon ja viikon juhlat. Tai, no ihan kaikki eivät viikkoa juhlineet.

Facebookissa olen törmännyt useamman ystävän päivityksessä ”Kiitti koutsi”-kampanjaan, jonka tarkoituksena on kiittää vuosien varrella vaikuttaneita valmentajia. Katajan valmentajana toimi tuolloin Heinosen Timo. Auktoriteettinen entinen huippupelaaja. Kiitos, että otit mukaan tohon jengiin. Oli todella suuri ilo ja kunnia seurata ja kasvaa vuosi Jukka Toijalan ja Sami Laaksosen opissa. Sain paljon koripallokentälle, mutta myös elämääni. Yhdet harjoitukset muistan todella hyvin. Olin päässyt yksin läpi. En koskaan yltänyt donkkaamaan, mutta ajattelinpa hauskuuttaa pelikavereitani. Löin pallon täydellä voimalla takalevyyn. ”Heiska” lopetti treenit ja pani koko jengin juoksemaan viivoja. Kukaan ei tästä hermostunut. Pukkarissa tilanteelle naureskeltiin ja heitettiin femmat. Hyvä koulutus auktoriteettia haastaneelle junnulle. Niin ja Valtosen Jannelle vielä kiitokset Uskudarin kebab-pizzan esittelystä, Piirosen Mikalle siitä öisestä parveketuokiosta ja bussikuski Huikurille niistä tuhansista ja tuhansista ajetuista kilometreistä. Tuo kausi Joensuussa oli ikimuistoinen.

Elämässäni on vaikuttanut todella monta valmentajaa, monessa eri lajissa. Ei sitä silloin juniorina ymmärtänyt, että lähes jokainen lasten kanssa touhuava koutsi tekee työtä lähinnä rakkaudesta lajiin. Viettää elämästään tuhansia tunteja jääkiekkokaukaloissa, voimisteluareenoilla, jalkapallokentillä ja kaikkialla missä lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus harrastaa. ”Kiitti koutsi”-kampanja on hyvä huomionosoitus niille kaikille valmentajille, jotka tekevät todella arvokasta työtä. Jokainen minua valmentanut henkilö on ollut erilainen persoona. Te kaikki olette pelikavereideni ohella rakentaneet minusta minut.

KIITOS! Mauno Siintomaa (Ratanat Joensuu, jalkapallo) Pekka Willman (Kiekkoreipas, jääkiekko), Risto Haapala (Lahden Reipas, jalkapallo), Vesa Hämäläinen (Lahden NMKY, koripallo), Mika ”Veje” Nurminen (Lahden NMKY, koripallo), Kalle Rissanen (Lahden NMKY, koripallo), Petri Selkee (Lahden NMKY, koripallo), Jukka Hänninen (Lahden NMKY, koripallo), Sami Toivianen (Namika Lahti, koripallo), Uller Kerde (Namika Lahti, koripallo), Jarkko Kumpulainen (Orimattilan Jymy, koripallo),  Timo Heinonen (Joensuun Kataja, koripallo), Mika Forsberg (Orimattilan Jymy, koripallo) ja pakko vielä kiittää yhtä joukkueenjohtajaa. Jukka Törmälä (Joensuun Kataja, koripallo) mahtava mies. Anteeksi jos unohdin jonkun.

Muistakaahan kiittää koutseja!! Myös lastenne harrastusten…:) Nyt lähden valmentamaan itse itseäni tuonne ikämiesten koripalloharjoituksiin.

-Esko-

// Kuvat: Joensuun Katajan nettisivut: katajabasket.fi //

Comments (0)
, , , , , ,

…en puhu nyt saparo- tai etupyllymeiningeistä

11.10.2017

Eilen illalla lähdin tutulle lenkilleni kohti Malminkartanon portaita. Vettä satoi aivan kaatamalla ja saapuessani sinne Jätemäen alle alkoi jopa hieman pelottamaan. Täysin pimeä yksinäinen kukkula. Sinne lähdin kapuamaan kohti huippua ja mietin, että olisipa tässä aineksia jopa ihan laadukkaaseen kauhuelokuvaan. Yhtäkkiä pimeydestä tulisi käsi ja tarraisi olkapäästäni kiinni. Mietin myös, että voisiko näitä sateisia syysiltoja ajoittain viettää myös hieman eri tavalla? Vaikka jonkun ihanan ihmisen kanssa ”hyggeilessä” (inhoan tuota sanaa). Keittiössä ruoanlaiton yhteydessä yhtäkkiä tulisi käsi ja tarraisi olkapäästäni kiinni. Siinäpä saattaisi olisi aineksia ihan laadukkaaseen romanttiseen komediaan.

Sitä on jo niin tottunut tähän vallitsevaan elämään. Töitä, miniperhettä, urheilua ja kavereita sekoitettuna. Ei edes systemaattisesti ole osannut kaivata ketään tuohon rinnalleen. Eilen tuolla kaatosateessa sieltä aivojen peräkammarista tuli lähes peräkammarin pojalle kuitenkin ajatus. Olisihan se ihan kiva, että pimeänä syysiltana vieressä olisikin joku. Joku, jonka kanssa voisi yhdessä työnnellä niitä Raffeleita sinne Ranch-dippiin. En nyt puhu mistään saparo-tai etupyllymeiningeistä, vaan aidosta kosketuksesta ja läheisyydestä. Sitä kaikki tarvitsevat, myös minä. Sen puutteeseen ei saisi koskaan tottua. Ja näin sateisina, pimeinä syyspäivinä kädestäpitoterapia nousee vielä suurempaan arvoonsa. Olen kehittänyt pääni sisälle omaan tasooni nähden aivan tähtitieteelliset kriteerit tälle mahdolliselle Raffel-kumppanille. Se on niin idioottimaista, kuten myös sovellusrakkauskäyttäytymiseni. Olen varmasti k#######n Tinder-match. Puhumattomuus on ajoittain hyve, tuolla maailmassa sillä ei kovin pitkälle pötkitä.

Suomessa kerättiin vuosina 1935-1975 Vanhan pojan ja vanhan piian veroa. Verorasitus oli kovempi 24-vuotta täyttäneillä lapsettomilla ja naimattomilla kansalaisilla. Verokarhu ei meitä sinkkuja enää verota suoraan taloudellisesti vaikka ne jauhelihat ja ruispalat ovatkin ihan liian isoissa paketeissa. Ei tämä elämäntilanne kuitenkaan niinkään rasita kukkaroa. Ainakin itselläni tuo verottaja puraisee eniten tuonne henkiselle ja fyysiselle puolelle, etenkin sateisina pimeinä syysiltoina. Noh, toivottavasti se verokarhu on jonain päivänä armollinen. Iskee palautuksia tilille, niin että lähtee jalat alta.

Olkoon se arkinen peitonallapussailu kaikkien pariskuntien saavutettu ja enemmän kuin suotu etuus. Niin ja oikein hyvää tyttöjen oikeuksien päivää!

-Esko-

//Kuva: Jere Lehtonen, Olli Laine. Lähde: Wikipedia //

Comments (13)
, , , , , ,

No, nyt oli superia meininkiä!!

10.10.2017

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Blogimedia ja Superpark Vantaa

Nyt hän kävelee, kävelee hapuilevat ensimmäiset askeleensa. Muistan erittäin hyvin, kun pieni tyttö otti tiukasti etusormestani kiinni ja nousi pystyyn. Irroitti ja jatkoi matkaansa muutaman metrin eteenpäin. Pyllähti ja hymyili leveästi. Osoitti bluetooth-soitinta ja pyysi lempibiisiään, joka laittoi aina mimmin liikkeelle. Kappale oli Maroon 5:n Moves like Jagger. Nyt tämä samainen pieni tyttö heitteli Vantaan Superparkissa yhden käden kärrynpyöriä, hyppi voltteja vanumonttuun ja otti kaveriaan etusormesta kiinni. Osoitti seuraavaa liikunta-aktiviteettia, riensi sinne juoksujalkaa ja minä lähinnä yritin pysyä perässä. ” Mihin nämä vuodet vain häviävät?…” Mietin mielessäni.

Superpark-aktiviteettipuisto Vantaan Tammistossa on loistava paikka. Superparkin tarina syntyi isän ja tyttären yhteisestä lapsille suunnatusta sisäleikkipuistovierailusta. Kahvilassa istuneen isän mielessä heräsi ajatus, kuinka kehittää paikka, jossa kaikenikäiset voisivat touhuta yhdessä. Ilon kautta ja ilman kilpailua. Näin sai alkunsa Superparkit ja onneksi saivat. Superparkissa laitteet eivät liikuta sinua, vaan sinun täytyy itse liikkua. Tekemistä riittää ja liikuntamahdollisuuksien kirjo on todella laaja. Liikuntaihmisenä pidän näistä aktiviteettipuistoista todella paljon. Itsekin sitä ikäänkuin vahingossa tuli kokeiltua vaikka ja mitä. ”Jos minäkin nyt yhden voltin tuonne vanumonttuun heittäisin.” Ei jäänyt yhteen.

Liikunnan tärkeyttä ihmisen elämässä ei voi kukaan kiistää. Liikunta on saanut viime vuosina kuitenkin todella kovan kilpailijan varsinkin lasten ja nuorison keskuudessa. Valkoinen haamu ja hänen applikaatiojoukkueensa haastavat tosissaan niitä tekojääratoja sekä kiipeilytelineitä. Kilpaurheilu ei ole kaikkien juttu, eikä tarvitsekaan olla. Koulumaailmassa työskentelevänä on ollut ilo huomata kuinka esimerkiksi Liikkuva koulu- ohjelma pyrkii lisäämään lasten ja nuorten liikettä kouluissa. Pieniä hauskoja liikuntajuttuja luokkahuoneisiin ja koulujen pihoille. Mieli virkistyy ja keho saa liikettä huomaamattaan. Sovellettuna sama idea on Superparkissa. Hauskanpito kavereiden tai perheen kanssa on ykkösroolissa ja liikunta tulee mukana hyvänä sivutuotteena.

Syyslomat ovat ovella ja ikkunasta ulos katsoessa voi todeta, että onneksi nykyään on mahdollisuus myös sisäaktiviteetteihin. Superpark tarjoaakin todella hyvän mahdollisuuden viettää syyslomapäiviä vaikkapa koko perheen kesken, isovanhempia unohtamatta. Isovanhemmilla on lokakuun ajan vapaa pääsy Superparkiin. Paikallisten syyslomien pyöriessä puistoissa on tarjolla myös rauhallisia etätyöpisteitä ilmaisine Wifeineen ja kahvitarjoiluneneen. Lapset liikkuvat ja työt edistyvät, toivottavasti. Alle kouluikäiset tarvitsevat puistoon mukaan aikuisen valvojan ja myös alle neljävuotiaat pääsevät puistoon sisään ilmaiseksi. Mahdollisuus on hankkia myös kuukausikortti 59e/kk. ja tämä oikeuttaa Superparkin rajattomaan käyttöön. Tarjolla on myös 6kk. ja 12 kk. kortteja.

Vierailimme pikkumimmin ja hänen hyvän ystävänsä kanssa Vantaan Superparkissa viime lauantaina ja olihan mukava reissu. Tytöt olivat aivan innoissaan ja heidän touhujaan oli kyllä liikuttavan mukava seurata sivusta. Ykkösjuttuja olivat heidän mielestään tangot, volttien tekeminen, apinakiikkutörmäily esteisiin ja rengaslaskeminen. Mielestäni parasta oli katsella niitä useita ja useita liikunnan riemusta nauttivia nuoria, lapsia ja aikuisia. Niin ja tietysti volttimonttu, lämäritutka, baseball ym…Mukana oli valitettavasti myös negatiivisia asioita. Valokuvaaminen oli lähes mahdotonta, kun ei mimmit pysyneet hetkeäkään paikallaan. Tyttöjä ei meinannut saada millään pois puiston syövereistä. Lähtiessämme auton ikkunoita joutui tuulettelemaan normaalia kauemmin, koska kyydissä oli kolme huomaamattaan kunnon liikuntasuorituksen tehnyttä heppua.

Menkäähän temppuilemaan ja minun Instagramissa (@eskokoo) on arvonnan kautta mahdollisuus napata liput takataskuun, tsek!!!

-Esko-

Comments (0)
, , , , , ,

Jokainen tapaturma on liikaa!

9.10.2017

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Blogimedia ja Tapaturmapäivä

Legot lattialla, joo, joo. Tiedätte varmasti tunteen, kun astut päälle. Sattuu niin järjettömästi. Siihen, kun lisäät vielä käsiisi kattilallisen kiehuvaa vettä. Saavut vanhemmillasi saunasta ja astelet märillä jaloillasi pitkin parkettia yläkerran parvekkeelle vilvottelemaan. Mukava pieni lätäkkö kiiltelee siinä portaiden yläpäässä. Isän tekee mieli vielä ennen nukkumaanmenoa lähteä hakemaan alakerrasta äidin tekemää siskonmakkarasoppaa. Märkä parketti, paljaat jalat ja lähemmäs seitsemänkymppisen koordinaatio. Kiireinen aamu. Aamukahvi autoon mukaan. On pimeää ja sade vihmoo ikkunoita. Ikeasta hankitun matkamukin kansi on hieman huonosti kiinni. Kaadat kunnon kulauksen suuhusi, kansi irtoaa ja samalla kiihdytät keretäksesi niillä vanhoilla keltasilla valoilla. Huonosti nukuttu yö. Teknisen työn tunnit, vannesaha ja kiire.

Siinäpä niitä aivan tavallisia arkisia esimerkkejä, joista osa on varmasti todella tuttuja ihan jokaiselle suomalaiselle. Ihan niin tuttuja eivät ole luvut tapaturmatilastoista. Suomessa sattuu vuosittain lähes miljoona, siis miljoona tapaturmaa ja esimerkiksi vuonna 2015 maassamme kuoli tapaturman seurauksena 2399 ihmistä. Suomen tapaturmakuolleisuus on koko Euroopan korkeimpia. Ja missäpä muualla näistä suurin osa tapahtuisi kuin kotona. Siellä kaikista tutuimmassa paikassa. Niiden tuttujen rutiinien ympäröimänä.

Ensimmäisessä kappaleessa mainitsin useamman kerran asian, joka on yksi suurimmista tapaturmille altistavista tekijöistä. Ja sehän on niinkin arkinen juttu kuin kiire. Kiire heikentää tarkkaavaisuuttamme ja saa tekemään asioita hieman vasemmalla kädellä ja huolimattomasti. Vasenkätisenä en hirveästi tykkää tästä sanonnasta, mutta menkööt nyt. Ne Petshopit tai Legot unohtuvat helposti sinne lattialle. Kerkiäähän ne siivota aamullakin. Aamulla se kello soi aina samaan aikaan ja eikun torkuttamaan. Kiireellä Berocca kuppiin ja rattiin. Se työmatka ei edisty yhtään nopeammin vaikka roikut edelläajavan puskurissa kiinni ja kiroat vielä sitä eteen kurvaavaa linja-autoa.

Luettuani noita todella puhuttelevia tilastoja aloin miettimään omaa toimintaani ja arkista kiirettäni. Kuinka voisin ihan pienillä keinoilla opetella kiireettömyyttä? Niihin tuttuihin rutiineihin ja kaavoihin vaan helposti kangistuu. On vaikea nähdä, kuinka pienillä ja itsestäänselvillä teoilla voisi asioihin vaikuttaa. Kyllähän avainsana on ennakointi. Laitat jo illalla seuraavan päivän asioita valmiiksi. Varaat aikaa riittäville yöunille (vaikeaa) ja huolehdit, että matkamukisi kansi on visusti kiinni. Jos aamu on kotona venähtänyt totutusta, on autossa enää toivotonta kuroa sitä menetettyä aikaa takaisin. Oletettavasti työpaikalla saat ymmärrystä, jos ilmoitat saapuvasi muutaman minuutin myöhässä. Niin ja niissä kasaantuneissa työtehtävissä auttaa myös ennakointi. Tämän kuin itsekin muistaisi, eikä jättäisi töitä sinne viime tinkaan.

Nyt on koputettava puuta, mutta olen selvinnyt elämässäni ilman suurempia tapaturmia. Tottakai nämä perushommat on tullut koettua. Veitsi sormeen ja tikattavaksi. Painava pahvilaatikko, huolimaton miehekäs tempaisu notkoselällä ja kaksi viikkoa kierähdystekniikalla sukat jalkaan. Nyt on ollut selkä kunnossa, koska olen kiinnittänyt huomiota oikeisiin nostotekniikoihin ja välttänyt alaselkävammoille altistavia tilanteita. Perjantaina 13.10 vietetään valtakunnallista tapaturmapäivää. Päivän tavoitteena on parantaa maamme turvallisuuskulttuuria, saada ihmiset kiinnittämään huomiota niihin arkisiin tapaturma-alttiisiin valintoihin ja hallita omaa kiirettään.

Kuulostaako tutuilta tilanteilta?

Tapaturmapäivän tärkeimmän teeman mukaan: HOPULLE LOPPU!

-Esko-

Comments (0)