Tietoa mainostajalle ›
Browsing Category

Tyyli

, , ,

Ja leffaan lähtee herkuttelemaan…

17.11.2017

Pitkästä aikaa arvonta ja olipas siinä reippaasti osallistujia. On ilo järjestää arvontoja, joihin on matala kynnys osallistua ja koen, että ne saattavat tuoda teille lukijoille mukavia juttuja. Tällä kertaa arvonta liittyi tuonne elokuvamaailmaan. Kommenttejanne oli kiva lueskella. Voitto meni tällä kertaa: MAISALLE…Onneksi olkoon! (Laitatko minulle vielä varmistusmeilin osoitteeseen: kyro.esko@gmail.com…)

”Ensimmäisenä tuli mieleen Eat, prey, love -elokuva. Kenties syynä matkakuume. 🙂 Viimeisinpänä nähty Yösyöttö ja seuraavana aikeissa uusi Tuntematon sotilas. Leffaseurana oma iskä. 🙂”

Sunnuntaina on luvassa jälleen muuten arvontaa ja tällä kertaa palkinto onkin melkoinen. Kannattaa siis lukaista. Elokuviin vielä palatakseni, täytyisi muuten ihan ehdottomasti mennä katsomaan Aku Louhimiehen uusi Tuntematon sotilas. Paljon olen siitä hyvää kuullut. Oletteko käyneet katsomassa ja mitäpä tykkäsitte?

Mukavaa alkavaa viikonloppua!!

-Esko-

Comments (10)
, , , ,

Treffeille, ensitreffeille alttarille, jaa minä vai?

16.11.2017

” Ja sydän lyö bum, bum, bum…” Siinähän voisi olla kuvissa tuleva tangokuninkaallinen. Tai, ehkäpä ei kuitenkaan. Mutta voisiko kuvissa olla jollekkin joskus tuleva sulhanen? No siinäpä sitä miettimistä. Laitoin menneellä viikolla ehkä hieman huumorilla Instagramiini äänestyksen, että pitäisikö minun Esko Sakarin lähteä hakemaan paikkaani alttarille? Ensitreffeille alttarille. Äänestykseen osallistui ihan hirveästi ihmisiä, kiitos teille. Äänestystulos oli selvä. Esko Sakarille laput silmille ja antamaan se ensimmäinen pusu alttarilla täysin tuntemattomalle ihmiselle. Kaksi ystävääni ovat jo tuon kokeneet, joten kerta kiellon päälle ja toteutuisiko tässä vanha sanonta: ”Kolmas kerta toden sanoo…?”

Seisoessani syksyllä ystävieni vihkimisessä alttarilla bestmanin roolissa, tunsin suurta ylpeyttä tuoreesta avioparista. On upeaa, että ihmisillä on vielä uskoa tähän instituutioon, avioliittoinstituutioon. Tilastojen valossa jo lähes puolet liitoista ajautuu karille ja jopa tuhansia euroja maksaneet sormukset löytyvätkin huuto.netistä puolet halvemmalla. Toivottavasti nykytekniikalla nimet sisäpuolelta onnistutaan poistamaan ja mahdolliset uudet kaivertamaan tilalle. No, ei kai se tässä maailman menossa niin vakavaa olisi, jos sieltä vanhan omistajan nimikin löytyisi. Ensitreffit alttarilla- ohjelmassa parinvalinta perustuu puhtaasti ammattilaisten tekemään analyysiin. Osalla on onnistunut, osalla mennyt niinsanotusti hieman heikommin. Itseäni omalla tavallaan kiehtoo tuo konsepti.

Ammattilaisten tekemä analyysi minusta ja mahdollisesta kumppanista olisi kohtalaisen erikoista saada. Ihmisten pariutuminen on varmasti maailman suurin ratkaisematon mysteeri, mutta uskon, että puhtaasti tutkittu ja muiden tekemä valintakin saattaisi toimia. Onhan ohjelmaan osallistuneista pareista osa edelleen onnellisesti yhdessä. Katsoin tiistaina ensimmäisen kokonaisen jakson kyseisestä ohjelmasta. Violan sekä Esan pätkät saivat minut tuntemaan heidän puolestaan puhdasta onnea ja iloa. Siinä hetkessä kävi mielessä, että pitäisikö minunkin? Vielä, kun saisi jonkun parhaista ystävistä mukaan sinne valintaraadiin, niin uskoisin, että osumatarkkuus saattaisi kasvaa entisestään. Tai, mitä jos siinä alttarilla seistessä tuntuisikin heti, että ei he####i? Nyt meni metsään ja pahasti, molemminpuolin.

Jostain lueskelin, että avioliiton satamaan uidaan nykyään entistä vanhempina. Onkohan tehty tutkimusta, jotta ovatko nämä myöhemmällä iällä solmitut liitot kestävämpiä? Uskoisin ainakin itse, että vahvalla elämänkokemuksella avioituva pari ei luovuta helpolla. Suhtautuu vastaan tuleviin karikoihin lempeämmin ja ymmärtää sen, ettei se ruoho välttämättä ole vihreämpää siellä kuuluisalla aidan toisella puolella. Mitäköhän aitaa tässä muuten tarkoitetaan? Huomattava piikki avioliittojen solmimisessa tapahtuu 49-vuoden iässä. Se on tuossa iässä varmasti joku puhtaan rakkauden geeni mikä iskee. Siihen minä uskon, ylitsevuotavaan rakkauteen. En leskeneläkkeeseen. Eihän minulla siis ole vielä mihinkään kiire.

Itse en henkilökohtaisesti pidä yhtään treffeistä. Aina yritän keksiä tilalle jotain parempaa esimerkiksi tapaaminen tai juoksutiistai. Molemmat muuten todella typeriä. Tapaaminen -> kuiva ja virallinen. Juoksutiistai -> no, kaikki voivat itse miettiä mitä tuosta tulee mieleen. Tutustuminen nollapisteestä on yllättävän raskasta. Aina alkuun ne samat löpinät. Muutama kuppi liikaa kahvia ja pahimmassa tapauksessa se pidempi miestenhuonekeikka. Ymmärrys oman vatsan ja mustan kahvin kohtaamisesta tulisi olla jo tässä iässä selvillä. Siitäpä se sitten lähtee, jos lähtee ja useimmiten ei lähde. Seuraavaan vaiheeseen eli vanhempien kohtaamiseen en ole vielä lähes pariin vuoteen päässytkään. Mitä lie omatkin vanhemmat jo ajattelevat?

Siinäpä olisi tämä vaihe hypätty kokonaan yli jos pääsisi suoraan alttarille. Ei tarvitsisi vetästä ollenkaan tätä treffirumbaa läpi. Ensimmäiset treffit olisivat hääyönä jossain pramiassa hotellissa. Jos pussailu muutenkin on jännittävää, niin saattaisi tuossa tilanteessa helposti mennä pupu pöksyyn. Siitäpä sitten heräisi aamupalalle aviomiehenä ja voisi aamulla sanoa kumppaniaan vaimoksi, kun ei vielä muista tuoreen vaimonsa oikeaa nimeä. Luokanopettajana olisin tähän kyllä keksinyt ratkaisun ja laittanut sen klassisen nimetyn maalarinteippipalasen rinnanpielukseen (permanent-tussilla).

Tahdotko sinä Esko Sakari Kyrö uskoa vielä avioliittoinstituutioon? Tahdon, ilman peitettyjä silmiä ja muiden valitsemaa puolisoa.

-Esko-

// Kuvat: Kimmo Ervola //

Comments (22)
, , , , , ,

Ruokamuistoja, ruokamuistoja…

14.11.2017

Jatketaanpas eilen aloitetulla ruokateemalla. Tuo lahtelainen jättiläinen viritti tänään vielä paljon keskustelua opehuoneen sohvallakin. Noh, tulipa sekin testattua ja tuskin tulee löytämään paikkaansa omassa ruokaympyrässäni. Ajoittain on hyvä vetää ihan överiksi, ruoka-asioissakin. Rakastan hyvää ruokaa ja olen aina ollut kova poika syömään. Muistan aina äitini vakiosanat ruokapöydässämme. ”Mihin mahaan sinä oikein syöt?” No, tuohon nyt oli helppo vastata. ”Olisiko vielä jälkiruokaa?”  Ruoka on tuoksujen, paikkojen, musiikin ohella asia, jonka kautta usein herää muistoja mieleen. Muistuttavat hetkistä, paikoista ja ihmisistä niiden takana.

Isoäidilläni oli niin kauan kuin muistan semmoinen puinen kuppi, joka sisälsi ranskanpastilleja. Sieltä niitä kävi poimimassa pieni Esko. Pinkit menivät ensimmäisinä. Sieltä samasta kupista niitä kävi poimimassa myös pieni F. Pinkit menivät ensimmäisenä. Muistellessamme F:n isomummua, hän aina mainitsee ne ranskanpastillit. Ja aina, jos jossain on tarjolla ranskanpastilleja tulee mieleen se kuppi, niillä oransseilla ornamenttikuvioilla. Isoäitinikin muisteli usein ruokahaluani ja tästä asiayhteydestä ei omat vanhempani ikinä hirveästi tykänneet. Olin mummulla hoidossa ja hän ihmetteli, kun syön niin isoja annoksia kyltymättömällä ruokahalullani. Tähän olin kuulemma todennut, että pakko syödä täällä, kun isi ja äiti ei anna minulle ruokaa.

Aina ovat antaneet ja hyviä muistorikkaita annoksia valmistaneet. Isän ruoista en muista muita kuin ne jo usein mainitsemani keitetyt nakit. Itsekin niitä ajoittain valmistan omalle tyttärelleni. Olen vienyt nakkihommat kuitenkin tälle vuosituhannelle ja täällä ne tarjoillaan trendikkäästi mukista. Mistäköhän lie olen perinyt nämä ehkä hieman vajavaiset kokkausgeenini? Ei se omena kauas puusta putoa, eikä tarvitsekaan. Äitini sensijaan on todella hyvä kokki ja täytyisi kyllä opetella valmistamaan annoksia, joita vain minun äiti osaa tehdä. Ei kenenkään äiti voi tehdä niin hyvää…

…kantarellikastiketta. Hyvä ystäväni tätä kerran sai syödäkseen ja edelleenkin kyselee, josko lähdettäisiin Lahteen syömään.

…lohikeittoa. Ei ole kuohukermaa ja voita säästelty.

…kaalikäärylettä. Saa kerran vuodessa, koska oikeaa juuri oikein soveltuvaa kaalia ei kuulemma saa kuin tiettyyn vuodenaikaan. Täydellisiä.

…kuhafilettä. Uusin suosikkini. Ronskissa rasvassa paistettu herkkupala, jonka kruunaa keitetty parsakaali.

Big Macin resepti on tarkasti varjeltu. Äitini annosten reseptit eivät ehkä ole. Täytyy mennä siis äidin kokkauskouluun. Opetella nuo neljä klassikkoa ja valmistaa niitä vuosien, vuosien päästä omalle jälkikasvulle. Siirtää perintöä, makujen muodossa. Kuohukermalla ja oikealla voilla tietysti.

Onko teillä joitain ruokia, jotka herättävät muistoja ja kuljettavat tiettyihin hetkiin?

-Esko-

Comments (2)
, , , ,

Mitä mietit?

10.11.2017

Saavuin töistä kuntosalin ja infrapunasaunan kautta kotiin. Siivosin oikein kunnolla ja heittäydyin sängylle. Avasin koneen ja Facebook kysyi: Mitä mietit?

Facebook, juuri nyt kymmenes päivä marraskuuta vuonna 2017 perjantaina, mietin:

Että on kiva kirjoittaa tajunnanvirtaa…
Milloin saan luettua loppuun tuon Teemu Syrjälän Elinvoimaisen miehen kirjan…
Menenkö koskaan naimisiin?…(Katsoin päivällä kuvia häistä, joissa olin bestmanina.)
Minkä pizzan tilaan tänään illalla Kallion uudesta Skifferistä…
Miksen edelleenkään saa noita vaatteita kaappeihin?…
Mitäköhän ohjelmaa on luvassa sunnuntaina F:n toimesta?…
Onko Facebookin kultakausi jo edesmennyttä elämää?…
Miten nopeasti nämä hiukseni kasvavat ponnaripituuteen?…

Vuonna 2016 Facebookin mukaan mietin mm. seuraavia asioita:

Lööpissä sanottiin, jotta Suomi on lähdössä nousuun. Merkkinä mm. Pikkujoulut. Kyllä, pikkujouluissa Suomi lähtee todella kovaan nousuun.

Iskä, Munkkivuoreen avattiin uus ravintola. Sen nimi on: Pasta lentää. Eskarikamu kerto. Justjust.

Vuonna 2015:

Mokkapaloja, mokkapaloja, mokkapaloja…

Vuonna 2014:

Otetaan yks vielä marraskuun kunniaks. On jenkkipoksii, mäserpooloo ja getagripit. Teräskärjellä tietysti!

Jos minä EskoSakari olisin koti-isä, ni en tiedä miten rullais. Tänään päivällisenä aitoa Tapolan mustaa makkaraa voissa paistettuna. Iltapalaksi munkkipossut ja mokkapaloja.

Vuonna 2013:
.
..täytynee hankkia vielä lääkärin/psykologin/kalustonkunnostajan/kiinteistöhoitajan/järjestysmiehen/poliisin/enkelin ja valtakunnansovittelijan tutkinnot, nii,i!

…löin tänään puukässässä vasaralla täysiä peukaloon. Sattu(u) aivan helvetisti!

Vuonna 2012:

Faija sano, että sähän oot ihan Jussi Parviaisen näkönen. Kiitos!

Vuonna 2011:

Moi hevonen!

Geometriatunnin jälkeen jostain syystä unohdin viivottimen käteeni. Marssin sitten viivotin kädessä miestenhuoneeseen. Mitäköhän mahtoi ohi kävelevä rehtori ajatella?…(Klassikko!)

Vuonna 2010:

Kyllä tämä koripallojoukkue pitää sisällään äärimmäisen hienoja ihmisiä, kiitos ja tack!

Tilliliha vaihtunut hampurilaisiin ja ranskalaisiin, nykykouluruokaa ameriikan malliin…

Vuonna 2009:

Mensa ja Bakers.

Kolmosen äikän kirjassa oli vitsi: Miksi paloauto on punainen? Sitä vedetään letkusta…oli koomista selventää vitsin ideaa…

Vuonna 2008:

…ja itsevarmuuden lisääntyessä virheen todennäköisyys kasvaa.

…ja hymyileminen kuluttaa huomattavan paljon vähemmän energiaa kuin irvistäminen.

Vuonna 2007:

…is pikkujoulut, ja senhän tietää…

…is hämmentynyt opettaja

Siis, mitä? Olenko ollut hämmentynyt opettaja kymmenen vuotta sitten? Näemmä. Kyllä Facebook tietää.

Kivaa iltaa!

-Esko-

Comments (2)
, , , , , ,

Minun isä ja minä olen tuon pienen ihmisen isä…

9.11.2017

Sepä olisi isänpäiväviikonloppu edessä. Lauantaina suuntaan Lahteen tapaamaan omaa isääni ja sunnuntaina roolit vaihtuvat ja vietänkin sen isän roolissa tyttäreni kanssa. Ensimmäinen isänpäivä, kun pieni lörppösuu on onnistunut olemaan paljastamatta isänpäivälahjaansa. Se on aina hieno hetki, kun pieni heppu innokkailla ja säteilevillä silmillä ojentaa sen itse tekemänsä pienen yllätyksen. (Tänä vuonna siis säilynyt yllätyksenä.) On myös hieno hetki ojentaa omalle isälle yllätys. Joo, joo faija. En paljasta sitä täällä. Luet kuitenkin.

Vuosi sitten kirjoittelin myös isänpäivän alla postausta. Lunta oli Helsinki tulvillaan ja loin kuvitteellisen isänpäivälahjalistan. Edelleenkään en mitään muuta, kun pienen mimmin tekemän muistamisen ja yhdessäoloa tulevalta viikonlopulta kaipaa, mutta jos nyt ihan pakko olisi jotain toivoa:

  • Ensitreffit alttarilla Sinkku-Esan somesuosion. Samoilla alkukirjaimilla varustettu sankari Pieksämäeltä. Junavuoroja vaaditaan lisää ja VR noteeraa mainonnassaan. Naiset hullaantuvat. Esko tai Esa, ei kai nyt parin kirjaimen heitolla niin suurta väliä voi olla? Tänne tulee busseja kymmenen minuutin välein.
  • Siipiweikkojen miniplatterin parhaiden ystävien seurassa. Kyytipojaksi jättimäinen Pepsi Max jäätuopista.
  • Jotain tolkkua erinäisiin somekohuihin ja -raivoihin. On penturaivoa, karvainen pyllyrako-kohua ja vaikka sun mitä. Kyllä ei voi jokainen asia olla kohu tai raivoamisen kohde. Tai siis onko enää asiaa, josta ei kohua saisi aikaiseksi?
  • Viikonlopun Lapissa ja laskettelukeskuksessa. Viimeksi käynyt Rukalla pääsiäisenä vuonna 2003. Silloin mukana oli noin viisitoista sinkkumiestä. Tällä kertaa riittäisi matkaan murto-osa tuosta määrästä. Lumi ja tunnelmallinen mökki. Toimisi.
  • Vähän joustavamman vartalon. Sormet ei mene lattiaan vaikka kuinka yrittää nytkyttää.
  • Tästä suorana aasinsiltana. Itseluottamusta ja rohkeutta suunnata sinne joogatunnille. Näen koko ajan silmissäni tämän näyn. Kokeneet konkarit levittelevät ne juuri oikealla pidolla varustetut mattonsa lattialla. Lämmittelevät asennoilla, joista minä näen vain unia. Ja siellä on se paikka eturivissä. Se on se eturivin paikka. Kukaan ei muka katso, eipä.
  • Nenä-, korva- ja alaselkäkarvatrimmerin. Tämä on joku evoluutioteorian kahden päivän juhlimisen jälkeen keksitty maanantaikappale. Minne nuo päälaelta lähtevät karvat laitettaisiin? No, pistetään tuuheampina vaikka nenään, korviin ja alaselkään. Hetkinen.
  • Kyynärnojan uuteen autooni. Vanhassa Jukessa se oli, mutta nyt se uupuu. Oikeaa ajoasentoa ei ole edelleenkään löytynyt. Voi onneksi asentaa myöhemminkin.
  • Lopetan vähän kesympään kuin viime vuonna: Varauksettoman pusun poskelle.

Hyvää isänpäiväodottelua!!

-Esko-

Comments (13)
, , , ,

Luetuimpia kirjoituksiani ja niiden lukijamääriä…

7.11.2017

Tämmöistä kirjoitusta on toivottu muutamaan otteeseen. Luetuimpia kirjoituksiani ja niiden kävijämääriä. Ajoittain tulee pyörähdettyä tuolla Google Analyticsissa, jossa on niin paljon käppyrää ja kippuraa, etten ihan tarkalleen edes tiedä mitä osa niistä tarkoittaa. Sen faktan sieltä voi käydä toteamassa, että juttuja lukee nykypäivänä moni muukin, kun pelkät sukulaiset ja ystävät. Tuntuu edelleen kummalliselta, että julkaise-napin painalluksen jälkeen teksti tavoittaa tuhannet ihmiset ja ihan ympäri Suomea, ehkä joku saattaa niitä silmäillä muissa maissakin. Se on oikein mukavaa ja kiva, että höpinäni ja löpinäni tuovat ihmisille ajalteltavaa ja ajanvietettä.

Tässäpä olisi luetuimpia kirjoituksiani aikavälillä 3.4.2016-7.11.2017 (perässä päivän aikana kertyneet sivukatselut):

Ollaanko isi aina yhdessä ? (38 095)

Askel tuntemattomaan / …kun mieli särkyy (20 253)

Kulissit romahti (12 350)

Minä rakastan sinua (11 260)

Suurin osa ylläolevista teksteistä sijoittuu näemmä blogini alkuajoille. Ei nuo kippurat ja käppyrät tuolla analytiikassa ohjaile tekemisiäni. Kirjoittaminen elämästä, sen kippuroista ja käppyröistä on minulle kaikista tärkeintä. Tällä hetkellä lukijamäärädiagrammi on tasoittunut mukavalle tasolle, kuten elämäkin. Diagrammi vetelee melkoisen suoraa linjaa, kuten elämäkin. Välillä tulee piikkejä ylös- ja alaspäin, kuten elämässäkin.

Mukavaa tiistaita ja olisi kiva tietää missäpäin kirjoituksiani lueskellaan?

Eli mistäpäin, mistäpäin?

-Esko-

// Kuvat: Jere Lehtonen //

Comments (87)
, , , , ,

Olen ihan iloinen sinkku, vai mikä minä olen?

6.11.2017

Ennen eilisen tekstin julkaisua lueskelin sitä läpi ajatuksen kanssa ja mieleni valtasi jollain tavalla levollinen olo. Teksti käsitteli aihetta, joka on mietityttänyt paljon, hyvin paljon. Mahdollisesti uuden ihmisen saapumista joskus saunavuoroillemme, mahdollisen uuden ihmisen saapumista jakamaan kotitöitä ja täyttelemään veroilmoitusta. Painoin julkaise-nappulaa ja kaivoin hyllystä Bruce Fisherin kirjan, Jälleenrakennus, kun suhteesi päättyy. Muistan sitä lukiessani, että kyseiseen teokseen olisi hyvä palata aina ajoittain. Palasin siihen, koska koin, että eilisen kirjoituksen jälkeen minussa heräsi tunne, että olenkohan puoliksi tiedostamattani onnistunut kapuamaan kirjassa esitellyt portaat jo sinne ylimmälle asti? Vapaus lukee viimeisessä suorakulmiossa, suorakulmiossa numero yhdeksäntoista.

Oli hieno huomata, että pystyy ja kykenee jo kirjoittamaan asioista täysin neutraalisti. Kahdeksastoista porras kirjassa käsittelee sinkkuutta ja sen erilaisia ilmentymiä itsensä eheyttämisen polulla. ”Toivon sinun huomanneen polun sinkkuvaihe-osassa, että sinkkuna oleminen ei ainoastaan tunnu hyvältä, vaan se on ehkä ollut myös kaikkein antoisin vaihe koko kiipeämisen aikana.”  Ei se aina tunnu hyvältä, mutta paljon se on opettanut minulle ja varmasti tulee vielä opettamaan. Vihdoin tämänikäisenä ukkelina voi todeta, että on oppinut elämään yksin. Oman itsensä kanssa. ”Jälleenrakennus ei ainoastaan auta sinua selviämään kriisistä, se myös kehittää yksinelämisen taitoja sekä tekee mahdolliseksi uudet rakkaussuhteet.”

Juuri tätä, juuri tätä tarkoitin. Pääni alkaa varmasti olemaan jo tuon viimeisen lainauksen kanssa samalla aaltopituudella. Varmasti kaikki voisi olla mahdollista tuolla vaaleanpunaisessa hattaramaailmassa, josta ei siirappia varmasti tulisi puuttumaan. Vielä, kun saisi tuon eilen pyörittelemäni uusperhekuvion jäsenneltyä tuonne aivojen hermokeskuksiin. Noh, ajan kanssa kaikki varmasti tapahtuu, jos näin on tarkoitettu tapahtuvan.

Vapaus-luvun lopussa on kerättynä Miten sinulla menee? kysymyksiä. Lueskelin niitä läpi ja nyökyttelin hyväksyvästi lähes jokaisen numeron kohdalla. Tuli hyvä fiilis. Muutamia esimerkkejä: ”Pidän siitä, millainen ihminen olen.” Kyllä, minä olen oikeasti ihan hyvä tyyppi. Aina ei tältä ole tuntunut ja ajoittain peilistä tuijotti murtunut, itsetunnoton mies”En kanna mukanani vihan, surun, yksinäisyyden, hylkäämisen tai syyllisyyden muuntuneita tunteita, vaan olen oppinut ilmaisemaan niitä positiivisella tavalla.” Kyllä, minä olen perusluonteeltani hyvään uskova, iloinen ja positiivinen ihminen, joka uskoo naurun ja hymyn voimaan. ”Elämäni on paljon paremmin hallinnassani nyt, kuin se oli rakkaussuhteeni loppumisen aikaan.” Voi, kuule Bruce Fisher. Kiitos, että olet tämmöisen kirjan kirjoittanut. On antanut todella paljon ajattelemisen aihetta.

”Koen vapautta olla oma itseni.” Hieno tunne ja joskus tämmöisen asian ymmärrys vaatii jonkun tiedostamattoman ärsykkeen. Minulla se oli kirjoitus Jenni Vartiaisesta.

Mukavaa iltaa!!

-Esko-

// Lainaukset: Bruce Fisher Jälleenrakennus, Otavan kirjapaino Oy, 2013. 7. painos. //

// Kuvat: Markus Suntila //

Comments (%)
, , , , , , ,

On robotteja ja sitten on mummoja

2.11.2017

Nämä mummelit tekivät minuun todella suuren vaikutuksen, kun näin heidän esityksen ensimmäisen kerran. Koulussamme järjestettiin tällä viikolla hyvinvointipäivä ja oli hienoa saada nämä mummut esiintymään jälleen luokkaani. Teatteri Tuulahdus on Pienperheyhdistyksen Mummilan vapaaehtoisten kummi-isovanhempien muodostama teatteriryhmä, joka esiintyy erinäisissä tapahtumissa tehden Mummila-toimintaa tunnetuksi ja edistäen ylisukupolvista toimintaa. Arvostan heidän työtänsä paljon. Virikkeitä ja iloa ilman ikärajoitteita. Mummeleiden raiderikaan ei ole ihan mahdoton. Keikkapalkkio: Kahvi ja pulla, lukee mainoslehtisessä.

Jokaisella lapsella ei ole suhdetta omiin isovanhempiinsa. Jokaisella vanhuksella ei ole tiiviitä sosiaalisia verkkoja ympärillään. Jokainen ihminen tarvitsee aitoja ja empaattisia ihmiskohtaamisia. Oli kyseessä sitten lapsi tai vanhus. Istuessani luokkani perällä katselin mummeleiden esitystä. Seurasin oppilaiden ilmeitä ja eläytymistä. Siinä hetkessä oli jotain, mitä on vaikea kirjoittaa. Se hetki huokui positiivisuutta, lämpöä ja tunnetta. Esitys koostuu perinteisistä kansansaduista eläytyneesti esitettynä. Ei ollut robotiikkaa, värivaloja tai taustamusiikkeja. Oli se satukirja ja ne kuusi mummelia. ”Ne oli söpöjä ne mummot.” Sanoi eräs oppilaani.

Itselläni ei enää isovanhempia ole. He ovat enää lämpiminä muistoina mielessäni. Isovanhempien merkitys elämässäni on ollut todella suuri ja edelleenkin minulla on puhelimessa tallennettuna sen tärkeimmän mummun puhelinnumero. En minä sitä sieltä koskaan poista, vaikka muistankin sen ulkoa. Ei siitä numerosta enää koskaan kukaan vastaa. Tämä tärkein mummu nukkui pois samassa sairaalassa, jossa vastikään sattunutta reisihaaveriani hoidettiin. Siellä samaisen sairaalan yläkerrassa silitin sen tärkeimmän mummun poskea viimeisen kerran. Mummu oli siinä, muttei enää kuitenkaan ollut. Siinä minä join parisen viikkoa sitten kahvia samaisen sairaalan kahviossa ja mietin sitä viimeistä hetkeä. Kuinka kiitollinen saankaan olla, että minulla oli mahdollisuus vaalia pitkää ja tiivistä suhdetta mummuuni.

Mummut ja papat, te olette tärkeitä. Teatteri Tuulahduksen mummelit, te teette hienoa työtä ja oli ilo taas teidät tavata ja teistä kirjoittaa. Vaareista on toiminnassa kuulemma hieman pulaa. Itse ilmoittautuisin välittömästi, muttei ikä taida ihan vielä riittää.

On robotteja ja sitten on mummoja. Molempia tarvitaan. Nyt ja tulevaisuudessa.

Teksti on hyvä lopettaa suoraan lainaukseen Pienperheyhdistyksen esittelylehtisestä: ”Jos mummilla ja vaarilla ei ole kissaa, olisi hyvä, että hänellä olisi edes oma kummilapsi, sillä jokainen tarvitsee jonkun josta tykätä.” -Anni 7.v.-

-Esko-

Comments (0)
, , , , ,

Mistä kaikki alkoi?

31.10.2017

Joo, tuon nimeksi voisi laittaa: ”Hetkiä.” Musta möhkäle tallensi elämääni kirjoittaessani ihkaensimmäistä blogipostaustani. Iholla-sarjan kuvaukset olivat käynnissä, kun sain ensikosketukseni tähän räjähdysmäisesti kasvaneeseen ja muuttuneeseen alaan. Hetkeni piirtyi vielä eri alustalle, koska tuolloin olin vain ”turistin” roolissa silloisen mielitiettyni naputellessa ahkerasti näppäimistöään. Tästä heräsi kuitenkin kipinä kirjoittamiseen ja elämäntilanteen heilahdettua päälaelleen, ajattelinpas aloittaa oman blogin. Ihan itse, ihan omillani.

Otin yhteyttä ystävääni Lähiömutsi-blogia kirjoittavaan huippu-Hanneen, joka neuvoi ja auttoi minua ohjautumaan Suomen Blogimedian juttusille. Voittoisan hetken jälkeen olin niin iloinen, että sain haastattelussa mahdollisuuden kiittää Hannea, koska ilman häntä en tälläkään hetkellä tätä juttua kirjoittaisi. Ja niistä Blogimedian kanssa käydyistä palavereista en suoraan sanoen muista juuri mitään. Pyörremyrskyn keskellä, hengitysharjotteilla alakerran vessassa rauhoittelin mieltäni, että saisin edes jotain järkevää sanottavaa suustani. Sydämellinen kiitos Blogimedian väki, kun uskoitte ja annoitte mahdollisuuden. Ilman teitä en tätä juttua tässä kirjoittelisi.

Selailin vanhoja kuvia ja sieltä löytyi tuo ensimmäinen suunnitelma sivustostani. Aika hienosti on toiveitani kuunneltu, kun tätä nykyistä ulkoasua katsoo. Logon piirsin välitunnilla ja ystäväni Patrick sen sitten taitavana kaverina muokkaili hieman visuaalisempaan muotoon. Kiitos Patu! Siitä se sitten lähti, ihan oma blogini ja kolmas huhtikuuta 2016 ilmestyi itselleni todella tärkeä kirjoitus…KUN MIELI SÄRKYY. Myös tuo Egotripin biisi postauksen lopussa on saanut elämässäni ihan uuden merkityksen. Kirjoituksen aihio syntyi tyhjällä lastenhuoneen lattialla, jossa aiemmin lueskelin iltasaduiksi Tatua ja Patua sekä Risto Räppääjää. Tätä kirjoitusta kirjoitan omassa asunnossani, itsetehdyn keittiönpöytäni ääressä.

Oliko mitään järkeä alkaa kirjoittamaan tuollaisessa tunnemyrskyssä? Tätä on moni varmasti ihmetellyt. Mielestäni oli. Kirjoittaminen tarjosi keinon paeta sitä kaikkea ympärillä vallinnutta kaaosta. Myöhemmin on ollut lohdullista seurata omaa toimintaansa ja todeta itsekseen. Kasvua on tapahtunut, niin henkisellä kuin fyysisellä tasollakin. Toivottavasti.

Joku myös arveli, että perustin blogin seuranhakutarkoituksessa. Se olisikin ollut varmasti ainutlaatuista ja uutta. Milloinkohan saamme arvailla voittajaa kategoriasta: Suomen paras seuranhakuvaikuttaja? Itselläni ei tähän pystiin olisi mahdollisuuksia, koska tulokset ovat olleet todella laihoja. Niin, siis vaikka kirjoittelen ajoittain sinkkuelämän kiemuroista. En odota saavani sen johdannaisena timantteja vasempaan nimettömääni. Se on tällä hetkellä parisuhdestatukseni ja Napakymppiinkään en ehtinyt hakea. Toinen tuotantokausi olisi kyllä tulossa…

Kuvissa näkyy hyvin E2O-blogin kasvutarina. Paljon on lyhyessä ajassa tapahtunut ja paljon tulee toivottavasti vielä tapahtumaan. Ja nyt tähän loppuun haluan kiittää niin paljon tyyppejä, jotka ovat auttaneet kuvaamisessa. Jere Lehtonen, KIITOS! Amanda Aho, KIITOS! Markus Suntila, KIITOS! Pasi Salervo, KIITOS!! Ilman teitä olisi ollut hieman haastava rakentaa tätä alustaani.

Niin ja tietysti suuri kiitos vielä kerran ymmärtäväisille, fiksuille ja huipuille lukijoilleni!! Ja teillekin vielä yksi kysymys:

Minkälaista meininkiä toivoisitte jatkossa vai mennäänkö tutulla kaavalla?

-Esko-

// Osa kuvista: Jere Lehtonen. Alin kuva: A-lehdet Oy, Paula Virta ja Kirsi Tuura //

Comments (32)