Tietoa mainostajalle ›
Browsing Tag

balanssi

, , , , ,

…ja sitten minä tapasin sinut

7.1.2018

Kirjoitanko, en kirjoita, kirjoitanko, en kirjoita. No todellakin kirjoitan. Avoimuus on kirjoitusteni ehdoton kulmakivi ja nyt tuntuu juurikin tältä, joten annetaan mennä. Kun olet kirjoittanut täysin toivottomasta hulluuden rajamailla käyneestä huutoitkusta juuri menehtyneen isoäidin lattialla, kun olet kirjoittanut psykiatrin punaisen oven takaa, kun olet kirjoittanut ilman itsetuntoa olevana miehenä, täysin eksyksissä. Irti kaikesta, irti omasta itsestäni. En voi sanoin edes kuvailla, miltä tuntuu kirjoittaa tätä juttua. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkärankaa ja kasvoilla on juuri se idioottimainen hymynkare. Tämä tuntuu niin h######n hyvältä, niin luonnolliselta ja oikealta.

Tunne tällä hetkellä on mahtava, mutta se on samalla myös pelottava. Olenko minä ansainnut tämmöisen olon, olenko minä kaikkien niiden kauniiden tekojen ja sanojen arvoinen? Eletyn elämän vastoinkäymiset ovat jättäneet mieheen syvän haavan, joka saa minut tuntemaan itseni heikoksi tiettyinä kauniina ja arvokkaina, onnellisina hetkinä. Tämän osaa tiedostaa, tämän osaa käsitellä, onneksi. Ja toisaalta. Onneksi on ollut myös vastoinkäymisiä. Kaikesta voi ottaa opiksi, kaikki tekevät vain entistä vahvemmaksi ja jopa tiskaaminen tuntuu tässä olotilassa aivan juhlavalta. No, siitä en ole ihan varma.

En tiedä mitä minulle tapahtui. Vastapäätäni istui nainen. Nainen, joka antoi minulle viisi itsetehtyä valkosuklaakeksiä ja ylävitosen. Hymyili ja ja alkoi puhumaan. Puhui, puhui ja puhui. Minä puhuin, puhuin ja puhuin. Me puhuimme. Me ymmärsimme toisiamme. Me olimme samalla aaltopituudella. Aina sanotaan, että kyllä se oikea jostain eteesi tupsahtaa. Olo on kuin kuusitoistavuotiaalla. Viestittelyä ei voi lopettaa. Hyvää yötä täytyy toivottaa vähintään kuusi kertaa ja aina senkin jälkeen olisi jotain sanottavaa. Prisman kauppareissulla tunnet suurta ylpeyttä seuralaisestasi ja mikään teko ei tunnu pakotetulta. Se tuntuu luonnolliselta ja oikealta.

On alkamassa aivan uudenlainen tilanne elämässä. Mukana menossa on paljon ihmisiä. On niitä suurempia kenkäpareja ja ne pienemmät. Vaikka tällä hetkellä on kirkkaanpinkit lasit päässä ja tuntuu kuin kelluisi rose-viinilasissa, on järki pidettävä mukana. Järki ja tunteet on tunnetusti melkoisen haastava kombinaatio, mutta luottamus hyvään saa toivottavasti palaset loksahtamaan sinne oikeille paikoilleen. Pienemmät ja suuremmat.

Olen niin toivonut, että voisin tämmöisen kirjoituksen kirjoittaa. Aikoinaan heitin Amorille toiveen, se kuului näin: Amor, lue tämä ja ammu taas joskus napakymppiin. Ei kuitenkaan mitään kiirettä. Teroita sinä nuolet, minä teroitan mieleni kirkkaaksi. Nyt on mieli terävä, nuoli on terävä ja on muuten tarkka kaveri. Viritti jousen ja irroitti otteensa. Sinne se lensi, vastakkaisista, kyynisistä ilmavirtauksista huolimatta. Napakymppi!

”Toiset vuodet kysyvät kysymyksiä. Toiset vuodet vastaavat niihin.” -@superselfmadefi-

Siirappiöverit ja oikein mukavaa alkavaa viikkoa!!

-Esko-

Comments (103)
, , , , ,

Katastrofikokin uudet tuulet

9.6.2016

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yhteistyössä: Suomen Blogimedia ja Saarioinen

Jos minulta kysytään asiaa, jossa olen todella huono. On vastaus todella helppo antaa, se on ruoanlaitto ja kokkaaminen. Tästä en ole ylpeä, en ollenkaan. En vaan tykkää laittaa ruokaa. Kokkaaminen ei ole koskaan ollut lähellä sydäntäni. Asuessani Lönnrotinkadulla kämpässäni oli kaasuhella. Räjähdysvaaran takia pelkäsin käyttää sitä, joten en laittanut ruokaa ollenkaan. Asuessamme kimppakämpässä Lahdessa asustelin keittiössä ja siellä oli kokkauskielto. Kokkauskielto sen takia, ettei jauhelihan käry tartu lakanoihin. Perheellisenä ruoanlaittovastuu oli usein siitä pitävällä ja siinä taitavalla puoliskolla. Nyt taas asuessani yksin tai siis osittain kaksin saa ruoanlaitto ihan uusia sävyjä.

Yksinollessani en tee itse ruokaa ollenkaan. Syön lähes aina ulkona tai suosin nykyisin hyvin kattavaa valmisruokavalikoimaa. F:n ollessa kanssani syömme myös usein ulkona tai teen kerralla ison annoksen jauhelihakastiketta ja spaghettia. Siitä syömmekin sitten monta päivää. Tällä tavalla ruoan hävikki jää minimaaliseksi. Jotain hyvää siis tässäkin. Jauhelihakastike onkin ainut bravuurini, muttei sillä voi oikein kymmeniä vuosia ratsastella. Uusin löytöni onkin Saarioisen Balanssi-ateriat. Tämä löytö on rikastuttanut jo nyt yksiöni keittiön tarjontaa huomattavasti monipuolisemmaksi. Nyt Eskon keittiössä on mahdollista saada jauhelihakastiketta, spagettia, kirjolohifileetä, lehtikaalipestoa, uunijuureslohkoja, broilerinfileetä, hedelmäistä bulguria, parsakaalia ja uunikuivattuja tomaatteja.

Kokkaustaidot olen perinyt varmasti osittain isältäni, jonka muistan tehneen meille aina hänen omaa bravuuriaan eli keitettyjä nakkeja. Yhtä hyvältä ne aina maistuivat ja maistuvat vieläkin. Äitini on hyvä laittamaan ruokaa, mutta hän on vanhan koulukunnan kokki. Eli kuohukermaa ja oikeaa voita, ja ronskilla, Joensuulaisella otteella. Hyvin olemme kuitenkin veljeni kanssa kasvaneet. (Minä 189cm ja veljeni 198cm.) Vaikka ei ole ihan ravintoympyrän mukaan meitä aina ruokittu.

Syön itse valmisruokia hyvällä omalla tunnolla ja tarjoan niitä myös tyttärelleni. Usein valmisruokia jotenkin epäillään tai niitä on nolo syödä. Eines-Esko ei näin ajattele. Varmasti ovat enemmän terveyssuositusten mukaisia, kun esimerkiksi äitini tekemä kuohukermainen voilla höystetty lohikeitto. Valmisruoat ovat oiva tapa helpottaa arkea. Yhteinen ruokahetki tyttäreni kanssa on minulle tärkeä ja eihän se meiltä mihinkään poistu vaikkei lautasella olekaan aina itsevalmistettua pöperöä. Oikella asettelulla annoksista saa myös oikein maukkaan näköisiä.

Täytyykö kaikkien olla oman elämänsä huippukokkeja? 

Kokkausiloa ja hymyä huuleen!

-Esko-

Comments (35)