Tietoa mainostajalle ›
Browsing Tag

joensuun kataja

, , , , ,

Selätä se peikko, se negaatiopeikko ja hyppää onneen!!

30.10.2016

unspecified-1Hetkiä, hetkiä elämässäni, kun on tehnyt mieli hypätä ilmaan ja huutaa. Huutaa onnesta ja onnistumisesta. Jonkun minulle tärkeän tavoitteen saavuttamisesta. Jos johonkin jaksaa uskoa ja tekee töitä sen eteen. Saattaa se jopa onnistua. Tätä yritän toitottaa usein myös oppilailleni.

  • Miesten korisliigan pronssimitali Joensuun Katajassa.

Vuosi oli 2001. Hain Joensuuhun opiskelemaan erityisryhmien liikunnanohjaajaksi, ja pääsin. Samalla reissulla kävin try outeilla Joensuun Katajan miesten koripallojoukkueeseen. Niinivaaran koulun korit olivat minulle suotuisat ja kolmen pisteen heitot upposivat kovalla prosentilla. Pääsin mukaan joukkueeseen.

Erityisryhmien liikunnanohjaajaksi halusin, koska työskentelin kymmenen kesää lievästi kehitysvammaisten liikuntaleireillä ohjaajana ja se työ oli niin mukavaa ja palkitsevaa. Vuosi Joensuussa oli ikimuistoinen ja tähtihetkenä kaulaani pujotettiin kauden päätteeksi korisliigan pronssimitalit.

  • Onnistuminen Kajaanin opettajankoulutuslaitoksen pääsykokeissa.

Työskenneltyäni kolme vuotta koulunkäyntiavustajana tulevaisuuden ammattini oli jo selkeytynyt päässäni. Entinen jääkiekkokaverini oli hakenut jo aiemmin Kajaanin ja vinkkasi minulle, että siellä on suotuisat pääsykokeet ja sisäänpääsy voisi olla minullekin mahdollinen. Tein avoimessa yliopistossa opintoja ja valmistauduin kokeisiin huolella.

Se hetki, kun postiluukusta tippui iso paksu kirje, lupasi jo todella hyvää. Avasin kuoren ja se oli hyväksymiskuori. Se avaus onkin sitten sanellut todella paljon tulevaisuuttani. Pienestä on asiat kiinni.

  • Hyväksytty siirtohakemus Helsingin yliopiston maisteriopintoihin.

Tein Kajaanissa opintoja todella kovalla tahdilla. Kiitos silloiselle tyttöystävälleni. Ilman häntä en varmasti olisi tässä juuri nyt. Suoritin kahdessa vuodessa lähes 230 opintopistettä ja valmistuin kasvatustieteen kandidaatiksi. Olin aina haaveillut opiskelusta Helsingin yliopistossa ja hain siirtoa. Sieltäkin postiini saapui hyväksymiskirje. Oli aika muuttaa Kajaanista Helsinkiin ja Stockmannin naapurin. Voihan voi, se oli hurja ensimmäinen kesä.

  • Valmistuminen kasvatustieteen maisteriksi 2010.

Korkeakoulututkinto takataskussa. Seisoin Porthanian juhlasalin rivissä. Kädessäni maisterin paperit ja vähän nuhjuuntunut ruusu. Menimme vanhempieni ja silloisen tyttöystäväni kanssa syömään Nepalilaiseen ravintolaan. Muistan vielä. Tyttöystäväni lähti oksentamaan kesken ruokailun ja sepä onkin hyvä aasinsilta seuraavaan tähtihetkeen.

  • Tyttäreni syntymä joulukuussa 2010.

Taksi pihassa. Kuski sytyttää vielä punaisen Marlboron. Avovaimoni makaa taksin takapenkillä hyvinkin tuskaisena. Pakko oli sanoa kuskille, että voitko tumpata tupakkisi, tai kohta leikitään yhdessä kätilöitä keskellä vilkasta Hämeentietä.

Kätilöopisto, kello noin 15. Sylissäni pieni paketti. Paketti, jonka vapautin maailmaan ja katkaisin tärisevin käsin napanuoran. Paketti, joka seuraa minua koko elämäni. Paketti, joka todellakin on ”fragile”. Maailman arvokkain paketti. Paketti, jolla tulee aina olemaan kaksi postiosoitetta.

  • Viran saaminen Vantaalaisesta alakoulusta.

Nykyisessä hyvin epävarmassa taloustilanteessa voin olla todella onnellinen, että minulla on virka. Virka tuo turvaa tulevaisuuteen ja tililleni tipahtaa varmasti kerran kuussa korvaus tehdystä työstäni.

Muistan virkahaastattelupäivän todella tarkasti. Lähdin ajamaan Lahdesta. Oli talven pahimpia lumimyrskypäiviä. Astuin rehtorin ja johtoryhmän eteen. Pyyhkäisin ylimääräiset lumet olkapäiltäni ja annoin mennä. Haastattelutilanne oli todella rento ja onnistunut. En ollut miettinyt mitään valmiiksi ja se saattoikin olla avain onnistumiseen. Rennolla otteella, omana itsenä mentiin ja nyt tuohon samaan osoitteeseen saatan ajaa kymmeniä vuosia eteenpäin.

  • Ruisrock 2016.

Aurinkoinen perjantaipäivä. Seison hyvän ystäväni kanssa Niittylavan edustalla. Kädessäni kylmä virvoke. Ympärillä hyväntuulisia ihmisiä ja musiikki raikaa esiintymislavalta. Kaverini kysyy minulta, että Esko mikä on fiilis? Se hetki ja se tunne.

Se oli hetki, jolloin ensimmäistä kertaa koin ymmärryksen, että olen voittanut kuukausia kestäneen eromasennuksen. Olin selättänyt sen peikon, joka korvaani toitotti negaatiota. Peikko joka heitti päälleni katkeruutta ja kaipuuta. Nyt se peikko koki tappion. Koki tappion onnelle ja vapauden tunteelle. Ymmärsin Ruisrockin auringon alla, että ei minulla ole hätää. Minulla on kaikki hyvin. Olen elossa ja hengitän. Hengitän itse ja yksin. Hengitän itse, ajoittain kaksin. Hengitän itse, joskus kolmistaan.

Millaisia tähtihetkiä mahdetaan elämääni vielä maalailla? Milloin teidän on tehnyt mieli hyppiä ja huutaa? Ilosta ja onnesta.

Hyvää alkavaa viikkoa!

-Esko-

P.S Tänään tulee muuten Marja Hintikka Live uusintana. TV2 kello 22.05.

// Kuvat: Amanda Aho //

Comments (5)
, , , ,

Todellinen taistelija

19.9.2016

Taistelija. Ei voisi paremmin tuota miestä kuvailla. Taistelija oli koripallokentällä. Pienestä koostaan johtuen joutui tekemään vielä sen yhden pykälän töitä enemmän kuin joukkuekaverinsa. Ja Mika todellakin teki. Jo ensimmäisistä yhteisistä harjoituksista lähtien tuli selväksi, että tämä mies ei luovuta eikä anna periksi. Kentällä antoi aina kaikkensa ja taidettiinpa siellä muutaman kerran ottaa yhteenkin. Pukkarista lähdettyämme kaunat unohdettiin. Asuimme samassa suunnassa, joten menimme lähes aina treeneistä samaa matkaa kotiin ja välillemme syntyi side. Side joka onneksi on säilynyt näihin päiviin asti.

Joensuun ajoista parhaiten mieleeni on jäänyt seuraavia asioita: Voittamamme miesten koripallon Sm-sarjan pronssimitalit, joita Mikan kanssa fiilistelimme koko seuraavan viikon. Useat ja useat illat, jolloin pelasimme minihuoneessani vanhalla PC:llä mäkihyppypeliä. Kerrankin Mika saapui ovelleni iltakymmenen aikaan ihan vaan yrittääkseen uutta mäkiennätystä lentomäessä. Yksi asia, jossa Mika ei ainakaan noihin aikoihin antanut kaikkeaan oli siivoaminen. Tulen aina muistamaan heidän kimppakämppänsä keittiön. Se oli noooh, ei niin siisti.

Tulen myös aina muistamaan hetken, kun veljeni soitti eräänä kesäisenä päivänä. Soitti ja kertoi veneonnettomuudesta, johon Mika oli joutunut. Kyllähän se pysäytti ja kunnolla. Menimme katsomaan Mikaa noin pari viikkoa tapahtuneen jälkeen. Siellä se ukkeli makaili sairaalan pedillä. Puhekykynsä menettäneenä ja toinen puoli kropasta ei toiminut. Silti, todella vaikeasta tilanteesta huolimatta Mikasta huokui usko tulevaan ja usko selviämiseen. Hän vastaili kysymyksiimme nostaen peukkua ylös. Muistan vielä, kertaakaan ei peukku alaspäin osoittanut.

Alkoi taistelu. Taistelu, joka kuulostaa lähes uskomattomalta. Viime kesänä Joensuussa ollessani kävimme Mikan kanssa pitkästä aikaa syömässä. Siihen kaveri polkaisi omalla fillarillaan omasta asunnostaan. Siinä  me jutusteltiin varmaan parisen tuntia. Siinä hetkessä tuli taas mieleen tämä tuttu lause: Pienistä asioista ei tulisi valittaa. Ei ole Mika kertaakaan ainakaan minulle tilannettaan valittanut. Hänelle tämä oli uusi alku elämässään. Elämässään, jossa hän haluaa auttaa ja rohkaista muita ihmisiä. Mika, olet mahtava jätkä. Ja se lentomäen mäkiennätys on muuten edelleen nimissäni.

-Esko-

// Kuva: Mika Piironen //

Comments (8)