Tietoa mainostajalle ›
Browsing Tag

vanhemmuus

, , ,

Hattaraa tarjoava hupiukkoisä!

17.10.2017

Tästä samasta tunnelmasta ja hetkestä olen kirjoittanut jo vaikka kuinka monta kertaa. Tulen varmasti kirjoittamaan tästä vielä vaikka kuinka monta kertaa. Ovi sulkeutuu ja pikkuheppu lähtee. Takapenkille jäi tällä kertaa kaksi piirrustusta ja puoliksi syöty välipalapatukka. Nappasin patukan ja söin sen itse pahimpaan nälkääni. Hyviä nuo Elovenat. Vaikka päässä on rekisteröitynä asia, että kukaan ei häviä mihinkään ja kohta taas näemme. On tuo hetki aina yhtä vaikea. Autonrenkaat kohti kotia, pari nielaisua, kova puristus ratista ja tuttu musalista soimaan. Hänellä on kaikki hyvin, minulla on kaikki hyvin. Tähän uskon.

Jokaista asiaa voi tässä maailmassa varmasti lähestyä myös positiivisen ajattelun kautta, joten lähestytäänpäs tätäkin. Optimitilannehan olisi varmasti hieman toisenlainen, mutta olen todella onnekas, että ammatinvalintani on opettaja. Lomia on tasaisissa sykleissä, joka mahdollistaa pidempien aikojen viettämisen miniperheenä. Ajoittain lyhyemmän työpäivän sattuessa voin huristella viettämään arvokasta isä-tytär-aikaa. Aikaa, jonka viettäminen oli aluksi minulla melkoisen hakusessa.

Ydinperheen isänä olo vaati harjoittelua. Etävanhempi-isänä olo vaati harjoittelua ja varsinkin nyt harvemmin lastaan tapaavana vaatii entistä enemmän harjoittelua, tai ehkä enemmänkin totuttelua. Rajat ovat rakkautta. Sen tietää jokainen vanhempi. Etävanhempana tuo oma päänsisäinen kasvattaja kokee helposti kolauksen. Tai ainakin minulle näin tapahtui. Tunnistin ja ajoittain tunnistan sen edelleen. Joistain asioista lipsuu helposti, tiedostaen koko ajan, että näin ei tulisi toimia. Välillä mietin itsekin. Ole nyt Esko se jämäkkä faija. Elä ole mikään hattaraa tarjoava hupiukko. No, kun itsekin tekee välillä mieli viikonloppuisin ja lomilla vetää sushia sängyssä ja perään iso säkki karkkia.

Syysloman startti oli oikein onnistunut. Hauskaa ja touhuntäyteistä meininkiä. Reisirintamalta tuli myös huojentavia uutisia. Vamma paranee ilman leikkaushoitoa. Kärsivällisyyttähän se vaatii, mutta sitähän minulta tunnetusti löytyy, eikun…Kiteyttetynä tähän loppuun. Silloin, kun lapseni hymyilee. Näyttää minulle koko tunnearsenaalinsa ja on onnellinen. Silloin minäkin olen onnellinen. Ei minulle isänä ja vanhempana mikään muu merkitse yhtään mitään.

Tämmöisiä ajatuksia nousi tänään tuolla syksyisellä moottoritiellä.

-Esko-

// Kuvat: Jere Lehtonen, Pasi Salervo //

Comments (8)
, , , ,

Olen Esko, olen etävanhempi

2.10.2017

Cocktail party-ilmiö, tuttu lukion psykologian tunneilta. Eli suuressa ihmisjoukossa keskustelet ihmisten kanssa ja esimerkiksi toisella puolella huonetta mainitaan nimesi. Pystyt sen kuulemaan vaikka tarkkaavaisuutesi olisi ihan muualla. Samantyyppinen efekti tapahtuu myös esimerkiksi liikenteessä. Hankit uuden tietynmerkkisen auton ja yhtäkkiä niitä tuleekin vastaan liikenteessä koko ajan. Itse olen kiinnittänyt ja kiinnitän nykyään paljon huomiota asiaan, jota en juurikaan havainnoinut vuosia sitten. Erilaiset perhemallit ja erilaiset tavat hoitaa vanhemmuuttaan. Joko näistä asioista uutisoidaan aikaisempaa enemmän tai sitten aivoissani on tapahtunut erilaisen vanhemmuuden cocktail party-ilmiö.

Olen Esko, olen etävanhempi. Etävanhempi on sanana semmoinen, joka ainakin minun korvaani kuulostaa negatiivissävytteiseltä. Sen voisi ihan hyvin korvata vaikkapa niinkin yksinkertaisella sanalla kuin isä tai äiti. Vaikka asun lapsestani kauempana, en koe olevani mitenkään etäisempi, ainakaan henkisellä tasolla. Olen rakastava isä, joka hoitaa oman roolinsa niin hyvin kuin mahdollista. Ensimmäisessä kappaleessa viittasin vanhemmuuden cocktail party-ilmiöön ja näen sen ainoastaan hyvänä juttuna. Luen nykyään paljon aiheesta ja koen, että hyvän teoriatiedon liittäminen käytännön toimintaan tekee minusta entistä paremman isän. Tunnistan ja tiedän omat velvollisuuteni ja oikeuteni.

Viimeksi luin suurella mielenkiinnolla uutista, kun oikeusministeri Antti Häkkänen otti vastaan työryhmän mietinnön, jolla pyrittäisiin tekemään uudistuksia lapsenhuoltolakiin. Tuossa satakahdeksankymmentäyksisivuisessa esityksessä ehdotettaisiin säännöksiä, joilla parannettaisiin lapsen oikeutta osallistua häntä koskevien asioiden käsittelyyn entistä tehokkaammin ja korjattaisiin lakia vastaamaan yhteiskunnassamme tapahtuneita muutoksia, kuten perheiden monimuotoistumista. Varmasti todella aiheellinen esitys, koska Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan vuonna 2016 tehtiin 47 283 sosiaalilautakunnan vahvistamaa sopimusta lapsen huollosta, tapaamisesta ja asumisesta. Luku kuulostaa melkoisen suurelta.

Lueskelin työryhmän esitystä eilen sunnuntai-iltani ratoksi ja se oli sisällöltään monipuolinen ja toivottavasti läpimennessään päivittäisi lapsenhuoltolakia nyky-yhteiskunnan vaatimalle tasolle. Esiin nousi esimerkiksi seuraavia asioita. Lapsen huoltajilla olisi velvollisuus vaalia lapselle tärkeitä ihmissuhteita. Vieraannuttamista (ihan hirveä sana) pyrittäisiin ehkäisemään usein eri keinoin ja tuomioistuimen päätökseen voitaisiin asettaa myös sakon uhka, jotta tapaamisoikeus turvattaisiin. Ja tärkeimpänä lapsen itsensä oikeuden tulla kuulluksi häntä koskevissa asioissa lapsiystävällisellä tavalla.

Päällimmäisenä itselleni jäi tunne, että uudistusta esittänyt työryhmä on oikeasti, ihan oikeasti lasten asialla. Siihenhän kaikkien tulisi pyrkiä ja tuo melkoinen luku 47 283 alkaisi hiljalleen putoamaan ja ennenkaikkea väistämättömistä eroista putoilisi onnellisia, hyvinvoivia lapsia ja tiettyjä etuliitteitä voisi myös pudotella historian kirjoihin. Ei ole yhtä ja oikeaa tapaa olla perhe. Ei ole yhtä ja oikeaa tapaa olla vanhempi. Kaikki ovat omalla tavallaan, oikein ja hyvin hoidettuna varmasti yhtä arvokkaita, lapselle.

Olen Esko, olen vanhempi, isä.

-Esko-

// Lähteet: Lapsenhuoltolain uudistamien, työryhmän mietintö. Oikeusministeriön nettisivut //

Comments (8)
, , , , , ,

Näe mut, näe sut ja ennenkaikkea näe lapsi erotilanteessa!

24.9.2017

Näe Mut!-kampanjaan törmäsin jostain median syövereistä. Tai aluksi näin yhden noista ylempänä olevista kuvista. Herättivät mielenkiintoni ja tutustuin tarkemmin mistä on kysymys. Kampanjan tarkoituksena on herättää aikuiset ihmiset pysähtymään ja ajattelemaan juuri sen oman lapsensa tilannetta ja hyvinvointia erotilanteissa. Henkilökohtaisesti, eronneena pienen lapsen isänä tämä kampanja tuli todella ”iholle” ja halusin sen täällä blogissani tuoda myös esille. Luin nettisivuilla olevia tarinoita ja herättivät kyllä todella paljon ajatuksia. Jokainen ero on erilainen. Jokainen eron kokenut lapsi on varmasti myös erilainen.

Kaikki, ihan kaikki ymmärtävät ja tietävät, että hyvin hoidettu ero on lapselle se paras ratkaisu. Voi, kun ne olisi aina helppo hoitaa. Osaisi aina vastata lapsen esittämiin kysymyksiin oikein. Ja ennenkaikkea kaikkiin kysymyksiin löytyisi vastaus. Lapset esittävät erojen aikana varmasti kysymyksiä, joiden edessä omat vanhemmatkin saattavat olla voimattomia. Erotilanne on usein myös aikuiselle todella kuormittava ja koko elämä saattaa ajautua täydelliseen pyörremyrskyyn. Kaikesta huolimatta se oma lapsi tulisi aina pitää toiminnan keskiössä. Lapsesi ottaa sinua kädestä kiinni, katsoo silmiin, laittaa sinun leikkihiiresi omaan kotiin asustelemaan. Se on melkoisen vaikea tilanne. Kyyneleet pyrkivät silmiin, puret huulta, mutta on vain tsempattava ja kerättävä itsensä.

Jokainen lapsi reagoi omaa elämäänsä kuormittaviin tilanteisiin hyvin eri tavalla. Heidän tuntosarvensa tämmöisissä asioissa ovat erityisherkällä asetuksella. Jokainen sana ja ele tallentuvat varmasti heidän pienille kovalevyilleen. Tämä tulisi aina muistaa. Itsellenikin on jäänyt omasta lapsuudestani mieleen se aika, kun isäni muutti työnsä perässä Lahteen. Muutimme loppuperheen kanssa Joensuusta vasta myöhemmin perässä, mutta ei sitä ollut pienen pellavapäisen pojan ihan helppoa ymmärtää. Kakkosluokalla jäin kiinni myymälävarkaudesta melkein heti isäni muuton jälkeen. Se taisi olla pikku-Eskon reagointi ja hätähuuto, että tulehan lainkuuliainen käräjätuomari-isi nyt takaisin sieltä. Ei tullut, mutta onneksi me muutimme perässä. Hyvin selvät asiat aikuisten mielissä eivät välttämättä jäsenny pienen ihmisen päässä ihan samalla tavalla.

Ajan parannettua useita haavoja on näitä asioita tänne hieman helpompi kirjoitella. Hyvin monia asioita olisin henkilökohtaisesti tehnyt erossani varmasti eri tavalla, mutta ei siinä akuuttitilanteessa ollut ajatus mukana kaikissa ratkaisuissa. Ei tiennyt oikein mistään mitään. Nyt tietää ja toivottavasti samanlaista myllyä ei tarvitse käydä enää ikinä läpi. Eteen tuli ja varmasti tulee edelleenkin kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia edes mentori Sinkkosen oppaista. Tulee kysymyksiä, joihin ei auta kasvatustieteen maisterin kasvatuspsykologian opinnot. Tulee kysymyksiä, joita kysyy pieni, maailman rakkain, ainutkertainen ihminen. Tämmöiset kampanjat toivottavasti herättävät ihmisiä ajattelemaan. Antavat vanhemmille työkaluja ja informaatiota, jos omat keinot ja voimat eivät riitä.

Näe lapsi, ilman kasvomaalauksia!

-Esko-

// Kuvat: naemut.fi //

Comments (2)
, , , , ,

Yksi pahimmista peloistani, joita isänä voin kohdata…

17.8.2017

Käsi kädessä saapuu koulun eteen vanhempi ja se pieni keltanokka. Keltanokka, joka on aloittanut sen kauan odotetun koulutaipaleensa. Tähän hellyttävään näkyyn olen törmännyt jokaisena työaamunani ja tulen varmasti vielä useana aamuna törmäämään. Tuossa hetkessä mieleeni pyrkii ajatus siitä, kuinka tämä roolini vanhempana, jokatoinenviikonloppuisänä ei olekaan ihan helppoa. Vaikka kuinka yrittää todistella voivansa hyvin. Elävänsä täysillä. Ei tämä alkanut arki olekaan ihan niin yksinkertaista. Tämä on ajoittain ihan h#####n vaikeaa. Päivittäin eteen tulee hetkiä, jotka muistuttavat arkisista hetkistä. Hetkistä, jotka olisi mahtavaa jakaa oman rakkaan tyttärensä kanssa.

Luin ajatuksella läpi kommenttejanne millaisen kuvan olen itsestäni kirjoitusteni kautta antanut. Monessa vastauksessa puhuttiin epävarmuudesta. Epävarmuudesta, jota pyrin peittämään kirjoituksillani. Kirjoitanko asioita kiiltävämmiksi kuin ne oikeasti ovatkaan? Tunnistan tuon asian. En kiillota pintaa. Tietynlaista epävarmuutta aiheuttaa varmasti tämä oman vanhemmuuteni löytäminen ja yritän tietoisesti tai tiedostamattani haudata leimaa, jota kannan. Viikonloppuisä.

Usein tuntuu, etten ole kokonainen ihminen ja nämä pienet arkiset tilanteet muistuttavat siitä, että osa sydämestäni on jossain muualla. Viikonloppuisä. Se ei ole asia, josta voisin koskaan olla ylpeä, en todellakaan. Se on aina ollut yksi pahimmista peloistani, jota isänä voi kohdata. Aina on yhtä vaivaannuttavaa ja vaikeaa vastata kysymykseen. Miten te nyt näette tyttäresi kanssa?

Kosketuspinta pikkumimmini arkeen muuttui melkoisesti. Ei rätisevä ja katkeileva videopuhelu ole sama asia, kun yhdessä tehdyt matematiikan tehtävät nikkaroimani ruokapöydän ääressä. Pusuemoji ei korvaa hyvänyönpusua ja sitä yhteistä selänpiirtelytuokiotamme. Koulumme ilmoitustaululla roikkuu muutamalla erivärisellä nastalla kiinni useiden urheiluseurojen harrastumainoksia. Vuosia odotin niitä hetkiä, kun voisin arki-iltaisin kuljettaa pikkumimmiä harjoituksiin. Omasta lapsuudestani on piirtynyt mieleeni ne tunnelmat, kun isäni kuljetti minua ympäri Joensuun jalkapallokenttiä. Täytti juomapulloni ja kopisteli harjoitusten jälkeen kuraiset pienet nappulakenkäni.

”Nyt sun Esko täytyy alkaa elää itsellesi. Sun vaan täytyy.” Näin sanoi minulle erittäin hyvä ystäväni. Minä yritän. Minä yritän ajatella asioista positiivisesti. Minä yritän elää itselleni. Tehdä asioita, jotka tuottavat minulle hyvää mieltä, hyvää oloa. Nämä kirjoittamani asiat ovat vain vaikeita sisäistää. Niitä ei voi ennakoida. Niihin on vaikea valmistautua ja ennenkaikkea näitä on vaikea selittää. Ei kukaan varmasti haluaisi painia tämmöisten ajatusten kanssa. Ei varmasti, mutta kun se ikävä iskee on silloin vaikea nauraa ja nautiskella. Tämän asian kanssa on vain nyt opeteltava elämään. Silloin ikävöin, kun siltä tuntuu. En edes yritä peittää sitä teennäiseen nauruun tai väkisinrakennettuun nautiskeluun.

Arki potkaisi vähän vasten kasvoja -> lenkkipolulle.

-Esko-

// Kuvat: Jere Lehtonen //

P.S. Lukijani vinkkasi oheisesta kappaleesta. Kiitos. Siitä tuli minun uusi voimabiisi. Jos jossain törmään Kilpeläisen Tuureen, niin yläfemman heitän. Se on varma!

Comments (39)
, , , , , ,

Tapahtuipa meille mitä tahansa, olen isäsi

21.2.2017

” Jokainen nainen on tytär, jokaisella on isä.” Tällä lauseella alkaa Jenni Pääskysaaren ja Mikko Kuustosen kirjoittama teos: Isän tyttö, Tytön isä. Eilen F:n nukahdettua hiippailin sohvalle ja luin kirjan loppuun. Todella hyvä ja puhutteleva teos. Herätti todella paljon ajatuksia. Minä olen isä ja minulla on jo kuusivuotias tytär. Tytär, joka on opettanut ja antanut minulle näiden vuosien aikana niin paljon. Lähes jokainen päivä pitää sisällään hetkiä, jolloin miettii, että kunpa aika vaan pysähtyisi ja hetket voisi elää aina uudelleen ja uudelleen. (Tapahtui juuri oikeassa hetkessä…)-> Kirjoittelen tätä juttua kahvilassa ja viereisessä pöydässä puhua pölpöttää pieni tyttö. Sivukorvalla kuuntelen juttuja hyönteispölytyksestä ja merien suolaisuusasteista. Kyllä, noista pienistä elämäniloisista tarinankertojista me aikuiset voimme oppia uutta joka päivä. Noustessani pöydästäni on pakko antaa pikkumimmille yläfemma ja sanoa, että pysy aina tuommoisena höpöttelijänä.

Ihmislapsi on syntyessään niin pieni ja heiveröinen. Ei pärjäisi ilman vanhemman apua ja lämpöä hetkeäkään tässä maailmassa. Kätilön käsistä alkaa seikkailu, sekä vastasyntyneellä, että hänet tähän maailmaan saattaneilla vanhemmillaan. Vanhemmuus on asia, joka kestää läpi elämän. Oli tilanne mikä tahansa. Tilanne on minulla loppuelämäni toinen, johon olin Kätilöopistolla valmistautunut. Kirjassa asia kiteytyy yleisesti todella hyvin: ” Lapsi ei ole valinnut syntyä näille vanhemmille, vaan vanhemmat ovat valinneet saada lapsen tietäen, että vanhemmuus on elinikäinen sitoumus, sitovampi kuin parisuhde.” Kyllä, näin se menee. Nimim. Kokemusta on.

Saadessani lapsen elämääni. Olin täysin untuvikko isä. En minä tiennyt kuinkapäin vaipat laitetaan tai mikä on Nenäfriida. En minä tiennyt mitä rasvaa laitetaan taiveihottumaan tai milloin voidaan aloittaa kiinteä ruoka. Vuodet tähän valmensivat. Vuodet vierivät ja minusta tulikin yhteishuoltaja-isä. Olin täysin untuvikko yhteishuoltaja-isä. En minä aina muista pakata kurahousuja hoitoreppuun. En minä osaa tehdä kuplalettiä. Vuodet tähänkin toivottavasti valmentavat. Vanhemmuuden tärkeimmän asennon olen vuosien varrella oppinut ja se on polvillaan lattialla. Polvillaan lattialla, mukana lapsen leikeissä. Antaa hänelle aitoa aikaa ja olla ajoittain Fluttershy tai Rolle. Näitä hetkiä ei saa enää takaisin vuosien päästä. En halua sitten vuosien päästä harmitella asioita, joita en lapseni kanssa ole tehnyt tai touhunnut.

Vuosi on tätä uutta vanhemmuutta takana ja päivä päivältä tämä rooli alkaa sujua paremmin ja paremmin. Aluksi koin suurta syyllisyyttä ja päänsisäistä häpeää tilanteestani. Ja olihan se alku melkoista harjoittelua. Harjoittelua tämä on varmasti läpi elämän, mutta nykyään pystyy jo helposti keittelemään pastaa, laulamaan Suvi Teräsniskan biisejä sekä leikkimään vasemmalla kädellä Shopkinsseilla. Pyykkikoneen laulaessa taustalla. Onhan tämä myös päivä päivältä rikkaampaakin. Autossa kuunnellaan nykyään Frank Sinatran My Wayta. -> Kiitos Sing-elokuvan. Iltaisin voidaan katsella Ruudusta Vain elämää uusintoja -> Kiitos Suvi Teräsniskan. Ei tarvitse enää katsoa keltapaitaista pientä kaljupäätä Kaapoa, jonka tunnussävelmä on ah, niin tarttuva. Ei tarvitse seurata Pipsa Possun isää, joka ei ollut se ns. penaalin terävin kynä. Tai, hienoja hetkiä nuokin. Kuuluvat varmasti jokaisen lapsiperheen elämään. Aikansa kaikkea.

Tapahtuipa meille mitä tahansa, olen isäsi.” Näihin sanoihin päättyy teos: Isän tyttö, Tytön isä. Näitä sanoja mietiskelen tänään, kun peittelen oman maailman rakkaimman höpöttelijäni nukkumaan. Pussaan ja teen uuden yhteisen juttumme ”ponihieronnan.” (Hieron selkää My little Ponyn harjalla…) Toivon, että se on turvallinen paikka nukahtaa, nyt ja aina.

Tässähän vallan herkistyy. Hiihtolomalla.

-Esko-

// Lainaukset: Jenni Pääskysaari, Mikko Kuustonen: Isän tyttö, Tytön isä //

Comments (29)
, , ,

Tämä on isin koti.

7.11.2016

288508_10150276323530480_3064146_oOlin pari viikkoa takaperin vieraana Marja Hintikka Livessä ja heidän nettisivuilleen jokainen vieras täyttää MINÄ VANHEMPANA kysymykset. Ajattelinpas laittaa nämä vastaukseni tänne omankin blogin puolelle.

Nimi… Esko Kyrö.

Perhetilanne… Eronnut yhden viisivuotiaan isä.

Vanhempana olen… Hassutteleva, herkkä, rakastava ja ajoittain ihan liian helposti pikkusormen ympärille kietoutuva periksiantaja.

Tärkein kasvatusperiaatteeni on… Iskostaa lapselle ajattelumalli, että tekemällä toisille hyvää, saat sitä varmasti takaisin. Usko itseesi ja tee aina parhaasi oman tasosi mukaisesti. Ole kiltti, äläkä anna periksi. Olet ihana ja sinua rakastetaan ihan täysillä!

Eniten minua on vanhemmuudessa yllättänyt… Kuinka täysin nollapisteestä lähteneestä nuoresta miehestä on kasvanut ihan tosissaan otettava isä.

Kun on oikein kiire, luovun ensimmäisenä… Aamupalastani.

Menetän hermoni kun… Luovun aamupalastani ja lelupäivälelu unohtuu. Verensokerit alhaalla, kauhea kiire ja pakollinen U-käännös. Menetän hermoni lähinnä omaan huolimattomuuteeni.

En koskaan uskonut sanovani lapselleni ääneen… Tämä on isin koti.

Silloin kun lapsi ei näe… Syön salaa karkkia yhteisestä karkkikaapistamme.

Kun saan lapsen illalla nukkumaan… Olen niin väsynyt, että usein nukahdan itsekin. Ajoittain kirjoittelen.

Ärsyttävintä lapsissa on… Miksi aina pitää viedä kädestä juuri se lelu, jonka kaveri siinä leikissä on valinnut? Ehkä ilmenee enemmän pienemmillä lapsilla.

Hauskinta lasten kanssa on… Katsoa heidän kehittymistään, yleinen hassuttelu ja arkinen touhuaminen.

Vanhempana minua pelottaa eniten… Että lapselleni sattuisi jotain. En pystyisi täyttämään onnistuneesti omaa uudenlaista vanhemmuuttani.

Lumista alkanutta viikkoa!

-Esko-

Comments (2)
, , , , , ,

Ero oli helvetti!…ahdistuslääkkeistä aurinkoon

21.10.2016

12803094_10208470938232393_397248533212960941_nTämä on yhteistyöpostaus ahdistuslääkkeiden, psykoterapian, psykiatrin, Bruce Fisherin, valon, auringon, ystävien, vanhempien ja Marja Hintikka Liven kanssa. Minua kysyttiin mukaan maanantain jaksoon, jossa käsitellään eroa. Mietin ja mietin hetken, kunnes suostuin mukaan. Eiköhän tästä asiasta ole jo tarpeeksi kirjoitettu, mutta ajattelin kuitenkin ainakin vielä kerran palata aiheeseen. Syvällisesti ja terävällä päällä. Alkukevään kirjoitukset olivat niin sydän verellä kirjoitettuja. Haavat olivat ammollaan auki ja kyyneleet valuen niitä kirjoittelin. Nyt on arpi sulkeutunut ja kyyneleet eivät enää tipu pitkin poskiani. Arvet varmasti hieman aukeavat semmoisina hetkinä, jolloin yhdessä pöytiä katettiin. Esimerkiksi syntymäpäivät ja joulu saattavat olla vaikeita näin ensimmäisenä vuonna. Tai sitten eivät. Kohtahan sen näkee.

Sydän verellä kirjoitin. Nyt kirjoitan jo järjellä ajatellen. Voin jo älyllisesti miettiä tuota taivaltani. Taivalta itkevästä, oksentavasta ja älyttömyyksiä suustansa päästelevästä haamusta jo elämästä nauttivaan aikuiseen mieheen. Alku oli hirveä, aivan hirveä. Ero oli helvetti! Mieleni heilahti ja muistan eräänkin päivän, kun makasin edesmenneen rakkaan isoäitini olohuoneen lattialla. Itkin ja huusin. Oli pakko soittaa isälle ja äidille, että tulkaa tänne ja auttakaa minua. En voi kuvitella miltä tuntuu nähdä oma lapsi tuossa kunnossa. Äiti sitten saattoi poikansa kädestä pitäen Dextraan hakemaan rauhoittavia lääkkeitä. Äkillinen stressireaktio. Oli äkillinen ja hyvin voimakas. Minusta irtosi kaikki. Itsetunto, itsekunnioitus, rakas haaveasunto, jokailtainen hyvänyön suukko, tulevaisuuden unelmat, kilot ja viimeisenä meinasi irrota järkikin päästä. Onneksi uskalsin hakea apua.

Pieni vaaleaseinäinen huone. Tyhjä tuoli. Pöydällä kello ja nenäliinoja. Istuin alas. Vastapäätä minua istui silmälasipäinen rauhallinen mies. Hän painoi varmoin ottein kellon päälle ja sanoi, että nyt voit puhua. Kirjasi ruskeakantiseen kirjaansa. Minä puhuin. Puhuin ja puhuin. Hän ei puhunut juuri mitään. Kyseli ja kyseenalaisti. Etsittiin yhdessä syitä tiettyihin käyttäytymismalleihini. Tämä auttoi. Tämä todella auttoi. Nyt tunnen itseni varmasti paremmin kuin koskaan. Näin ainakin uskon ja toivon.

Hyvä, että kävin pohjalla. Ymmärsin sen, kuinka merkitykselliseen suhteeseen sain oman rakkaan lapseni. Suhde merkitsi minulle todella paljon ja siksi se varmasti ottikin noin koville. Jokainen ihminen kokee eron eri tavalla. Minulle se oli karmea kokemus, jonka käsittelystä en itse olisi selvinnyt. Myönnän, ryvin aivan liikaa. En halunnut päästää irti ja se oli suurin virhe. Niin kauan kuin ajattelet edes 0,00001 prosentin mahdollisuudesta palata vanhaan elämääsi, et tule koskaan pääsemään asiasta yli. Rakkaus ei valitettavasti kuole sormia napsauttamalla. Eikä tarvitsekaan. Romanttinen rakkaus sen sijaan on tukahdutettava. Keinolla millä hyvänsä.

Itse sitä suomalaisena miehenä koki elävänsä ihan normaalissa parisuhteessa. Ajoittain salamat sinkoilivat ja oli niitä vaikeitakin hetkiä. Nyt jälkikäteen olen käynyt suhdettani läpi aika perusteellisesti. Kyllä, varmasti toimin väärin. Kyllä ihan varmasti toimin, mutta itseäni en halua mistään syyllistää. Asiat menivät nyt näin ja uudenlainen elämä on edessä. Toivon, että se näyttäytyy vain onnellisena ja ilontäyteisenä, meille kaikille.

Ero varmasti tulee koskettamaan jollain tavalla jokaista ihmistä heidän elämänsä aikana. Ei välttämättä osu omalle kohdalle ja ei sitä kenellekään toivo, mutta varmasti ystävä- sukulais- tai tuttavapiirissä eroja tulee väistämättömästi eteen. Erossa aina joku kärsii, harvoin kukaan voittaa, mutta se voi olla ainut vaihtoehto ja hetki aloittaa kaikki alusta. Nyt on aika aloittaa kaikki alusta. Rakentaa oma vanhemmuus uudella tavalla. Rakentaa ja nikkaroida se niin hyvin, että pieni apuri pystyy rakentamaan itselleen turvallisen ja onnellisen elämän.

Elämäämme tulee varmasti mukaan myös muita rakkaita rakentajia. Nämä rakentajat täytyy nähdä ainoastaan positiivisena asiana. Rakentavat ihmiset ehjiksi, vahvemmiksi ja tuovat pienen rakentajan elämään paljon lisää turvaa sekä aitoa rakkautta.

Minut on rakennettu jo melkein ehjäksi. Sydämeeni voi joku vielä oman huoneensa naputella, mutta muuten on villat ja ruuvit paikallaan.

Kaikesta selviää! Kyllä, ihan kaikesta. ” Meidän täytyy luopua elämästä jonka suunnittelimme, jotta voimme ottaa vastaan elämän, joka odottaa meitä.” – Joseph Cambell-

-Esko-

// Kuvat: Jere Lehtonen //

Comments (74)
, , , ,

PV= perjantain vanhat: HETKIÄ

3.6.2016

68287_480284110479_4224486_n

Pitäähän tämä minun elämäni ensimmäinen postaus nostaa esille tänne omalle alustallekin. Tämä on vaan jotenkin niin…en tiedä.

/// Kolme vuotta isänä olemista takana. Tässä listaus hetkistä, jotka ovat piirtyneet unohtumattomasti mieleeni. Neljä vuotta sitten juhlien jälkeisinä sunnuntaiaamuina sana isyys tuntui niin kovin kaukaiselta ajatukselta. Näin se elämä kuljettaa.

” OLEN RASKAANA” …Tepastelin alas Siltavuorenpenkereen opettajankoulutuslaitoksen portaita. Olin juuri palauttanut graduni, kun tämän tiedon sain. Hain Hakaniemen apteekista kaikki erilaiset raskaustestit (7kpl.).

” KAADUIN RAITIOVAUNUKISKOIHIN”…Tulin koristreeneistä ja luin tämän tekstiviestin. Vietimme yön Kätilöopistolla ja seurasimme sydänääniä.

” JOS MÄ TÄN TUPAKIN POLTAN VIELÄ”…Kalliolaisen taksikuskin lausahdus noin tunti ennen synnytystä. Jos olisit polttanut, olisi saattanut syntyä lapsonen Mersusi nahkaisille takaistuimille. Eli aika viime tipassa Kätilöopistolle.

” HENGITTÄÄKÖ SE? ONKO NE TON NÄKÖSIÄ?”…ensimmäiset ajatukset limainen olio käsissäni.

” SIITÄ VAAN LEIKKAAT SEN”…OK.

” PIENI JA HENTO OTE”…yksin kotona, perhehuone täyttyi. Vuolaita kyyneleitä Daven tahdissa ja varpajaisiin.

” NUKKUKAA AINA, KUN VOITTE”…Ohje, kun lähdettiin kotiin sairaalasta. Olisi pitänyt noudattaa.

” MENEEKÖ HYVIN?”…Karoliinan vakiotekstiviesti, kun olin hoitovuorossa. Vastasin aina: ”Tosi hyvin, aivan ihanaa ollut” . Totuus: Juuri vaunulenkille lähdössä. Puettu villapuvut, haalarit, lämpöpussit ja vaunujen tuulisuojus. Kakka se silloin yllättää. Eikun kaikki pois ja vaipan vaihto. Itsellä päällä täydellinen pakkasvarustus. Hiki.

” ISI ON KIPIINÄ”…juhlan jälkeinen aamu. Heikko olo. Joku koputtelee pehmo-Barballa selkään.

” KERRO VIELÄ PATE-KARHUSTA”…kaksi tuntia nukutusta takana. Juuri toiveikkaana poistumassa lastenhuoneen lattialta. Nukutus on asia, joka antaa mahdollisuuden todelliseen itsetutkiskeluun.

” OLLAANKO ISI AINA YHDESSÄ?…RAKASTAN SUA.”…On tämä vaan maailman parasta hommaa. ///

Siitä se sitten lähti. Oikein mukavaa viikonloppua!!

-Esko-

Comments (3)
, , , ,

Rauhaa!!

30.5.2016

Kun kirjoittaa julkista blogia omasta elämästään, tulevat myös ne ei niin julkiseksi toivotut asiat väkisinkin monen nähtäväksi ja ruodittavaksi. Se on hinta, mikä pitää maksaa… Vai pitääkö? Mitä jos yrittäisi itse toimia toisin. Jopa esittää sen toiveen muille, teille lukijoille.

Minun ja Karoliinan elämä ja blogi olivat joskus yhteiset, mutta eivätpä ole enää. Me molemmat olemme jatkaneet omia elämiämme ja kirjoituksiamme tahoillamme, yhteistä meillä on enää historia ja tietysti se kaikkein tärkein, eli lapsi.

Olisi ollut teennäistä jatkaa omia blogeja ilman ainuttakaan eroaiheista tekstiä, mutta samalla kun niitä on tehty, on monesti tullut mieleen, ettei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä niin. Se on ollut dilemma, jonka kanssa me molemmat olemme kamppaillut viimeisten kuukausien aikana.

Päätimme nyt, yhdessä, että emme kirjoita omissa blogeissamme erosta enää mitään. Se on nyt aihe, joka on ruodittu varmasti sen verran kun siihen on ollut tarvetta. Nyt aiheeksi saa kelvata tämä hetki ja tuleva.

Ja jos saamme esittää, toivomme, että nyt myös teidän lukijoiden tasolla asia jätetään taakse. Erityisesti vihapuhe ja se vastakkainasettelu, joka aika yllättäenkin joihinkin postauksiin on tullut. Emme usko, että kukaan sitäpaitsi jaksaisi loputtomasti pyöriä blogissa, josta huokuisi huono henki.

Meidän blogit eivät ole toistensa vastakohtia. Ne eivät kilpaile, saati ole koko ajan – ainakaan meidän silmissämme – jotenkin vertailtavissa keskenään. Ne ovat omat erilliset yksikkönsä ilman erityisiä kytköksiä toisiinsa. Samoin kuin mekin.

Jatketaan kesää ja blogeja hyvässä hengessä!

-E&K-

Comments (36)
, ,

PV= perjantain vanhat: Onhan tämä nyt välillä ihan perseestä!!

20.5.2016

Tämä se oli aikanaan semmoinen syyslomapäivä. Oikein antoisaa isä-tytär laatuaikaa.

/// Periksi en anna. En perkele anna, tapahtui mitä tahansa. Näin olen tässä taannoin päättänyt ja nyt ei puhuta urheilusta vaan lapsen kasvatuksesta. Kerron tässä teille eräästä syyslomapäivästä, jona saimme viettää sitä niin mainostettua isä- tytär laatuaikaa.

F kömpi yöllä n. klo 5.15 viereen nukkumaan, koska olemme sopineet, että lomalla näin saa tehdä. En tiedä mitä unta neiti mahtoi nähdä, mutta olettaisin sen liittyneen jollain tavalla thai-nyrkkeilyyn. Vasenta koukkua tuli jatkuvasti takaraivoon ja juuri kun sain pään suojattua tyynyillä alkoi vastustaja käyttämään jalkojaan ja alaselkä sai omat osumansa. Katsoin kännykän valolla vastustajan kasvoja. Ihanan tyytyväinen nukkuva hymy päällä. Ah, ei voinut kuin hymyillä itsekin vaikka unta ei enää tullutkaan.

” Isi, saanko vielä jäätelön jälkkäriksi?” Olemme sopineet, että herkkuja ei päivittäin syödä ja vastasin kieltävästi. Tämä vastaus ei pikkutyttöä miellyttänyt vaan päättipä hän heittäytyä ravintolan lattialle ja takoi lattiaa hyvinkin uhmakkaasti. Tietysti oli menossa lounasaika ja Nepalilainen ravintola oli täynnä asiakkaita. Siinä minä seisoin pienen pyörremyrskyn vieressä ja periksi en antanut. Jäätelöä ei herunut. Ylpeänä seisoin päätökseni takana. Ennen olisin varmasti sen Ville Vallaton- puikon ostanut ja säästynyt niiltä kymmeniltä onpas siinä taas isä helisemässä– katseilta.

” En jaksa enää kävellä, voitko kantaa? ” Olemme sopineet, että keskustareissuilla kävellään itse ja vastasin kieltävästi. Tämä vastaus ei muuten pikkutyttöä miellyttänyt ja tuli täysi stoppi. Siinä me sitten otimme sanallisesti yhteen keskellä todella vilkasta Aleksanterinkatua. Päätin, että tässä ollaan vaikka koko ilta, koska periksi en anna. Karoliina soitteli työpäivänsä päätyttyä ja kysyi missä olemme. Tässä me olemme keskustan HM:n edessä. Karoliina saapui tunnin kuluttua kaupunkiin ja soitteli uudestaan kysyäkseen missä olemme. Tässä me olemme edelleen keskustan HM:n edessä. Molempia hieman hymyilytti. Ja niin hymyilytti niitä satoja ja satoja ohikulkeneita ihmisiä, joilta sain otsaani varmasti: maailman huonoin isä– leiman.

Karoliina saapui paikalle ja siellä hänen perheenjäsenensä istuivat vasten keskustan HM:n näyteikkunaa. Äidin nähtyään pikkumimmi räväytti leveimmän hymynsä ja hyppäsi hänen kaulaansa. ” Ohan tämä nyt välillä ihan perseestä”, tokaisin puolisolleni. ” Välillä on, mutta mä olen ylpeä susta.”, hän vastasi. Niin minäkin olen ylpeä itsestäni ja toivottavasti saan kiittää periksiantamattomuuttani teini-iän koittaessa. ///

Mukavaa jääkiekkoviikonloppua!!

-Esko-

Comments (9)