Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
, , , ,

Huonoja muistoja, hyviä muistoja, huonoja muistoja, hyviä muistoja

22.1.2019

Kouluruokailu on asia, josta lähes jokaisella on jonkinmoisia muistoja. Toinen asia, josta jokaisella on oletettavasti myös jonkinmoisia muistoja on koululiikunta. Tänään ajelin liikuntatuntien jälkeen kotiini. Eräs oppilas oli juuri huikannut tunnin päätteeksi, että nämä ovat tosi kivoja tunteja. Se oli mukava kuulla. Tarkoituksemme oli mennä hieman ottamaan tuntumaa hiihdon saloihin, mutta pakkasherra oli tällä kerralla hieman toista mieltä. Suunnitelma B käyttöön ja liikuntasaliin touhuamaan erinäistä voimistelua, musiikkiliikuntaa, koordinaatiota ja kehonhallintaa.

Siinä ajellessani mietiskelin omia muistojani koululiikunnasta. Olen ihan pienestä asti ollut todella liikunnallinen heppu. Lähes kaikki vapaa-aika meni pihapelien pyörteissä. Seppo Rädyn keihäskaarta on pyritty mukailemaan. Timo Suden kääntölämäriä on Kanervalan kentällä hiottu. Koululiikunta on jättänyt minulle vain hyviä fiiliksiä. En niinkään muista yksittäisiä tunteja, mutta ne hetket, kun pääsi edustamaan koulumme joukkuetta. Ne olivat hienoja hetkiä ja onneksi tämä perinne jatkuu ainakin Vantaalla. Menneellä viikolla koulumme joukkue juhli alakoulun poikien salibandysta saavutettua hopeamitalia.

Usein keskustellessa koululiikuntamuistoista, nousee esiin muutamia vakioasioita. Cooperin testi, jääminen viimeiseksi joukkuejaoissa, hiihto aivan väärillä varusteilla tai luistelu nilkoista löysillä, vääränkokoisilla luistimilla. Kertoipa joku aikoinaan tarinaa liikunnanopettajasta, joka ajoi autolla suorituspaikalle. Heitti pallon ikkunasta kentälle huikaten samalla, jotta laittakaa pelit pystyyn. Hienoisesti toivon, että tämä viimeinen on ainoastaan vuosien saatossa elänyttä legendaa.

Alakoululiikunnan tavoitteena ei ainakaan minun mielestäni ole kasvattaa kenestäkään urheilukenttien legendoja. Sana pakko ja liikuntatunti ei oikein sovi yhteen. Tunneista tulisi rakentaa semmoisia, jotka tarjoaisivat jokaiselle mahdollisuuden liikkua juuri oman tasonsa mukaisesti. Tutustua lajeihin ja erilaisiin liikuntamuotoihin, ylittää ajoittain itsensä ja saada edes pienoinen hiki päälle tai ulkona posket punaiseksi. Tämä ei todellakaan aina ole helppoa. Tunneille saapuu lapsia niin erilaisista liikunnallisista lähtökohdista.

Ehkäpä tärkein tavoite itselläni on se, että pitämäni tunnit eivät jätä kenellekään aiemmin mainitsemiani muistoja tai ainakaan saa aikaan minkäänlaista kammoa tai sammuta intoa liikuntaa ja liikkumista kohtaan. Urani varrelle on osunut upeita onnistumisen hetkiä. Oppilas, joka syyslukukauden aluksi vetäytyi peleissä aina sinne pallon tavoittamattomaan nurkkaukseen löysi oman lajinsa, lentopallon. Se ilme, kun hän ratkaisi ottelun upealla lyönnillään. Se onnistumisen riemu ja muiden oppilaiden kannustus ja tsemppaus oli jotain niin hienoa. 

Se hetki, kun eräs eskarilainen kysyi pääseekö ampumaan Messin paita päällä rankkarin kesken meidän kutosten liikuntatunnin? Tottakai päästiin. Kutosluokkalainen veskari valmiina ja muita lähes puolet lyhyempi pikkuMessi asettui pallon taakse ja täydellinen osuma. Pallo yläriman kautta vasempaan yläkulmaan. Juttelin myöhemmin hänen äitinsä kanssa tilanteesta ja heti oli kotona kertonut unelmamaalista. Varmasti jäi tuo hetki mieleen pitkäksi aikaa.

Se hetki, kun valmistavan luokan oppilas saapui mukaamme luistelutunnille jäähalliin. Hän ei ollut koskaan elämänsä aikana käynyt jäällä. Luistimet jalkaan, kypärä päähän ja askiin. Kaatuminen ja ylös. Kaatuminen ja ylös. Tämä sama kaava toistui varmasti kaksikymmentä kertaa. Heppu ei vaan luovuttanut. Ei luovuttanut ja seuraavalla kerralla hän jo pysyi hieman huteralla potkulla hienosti pystyssä, hymy huulilla tietysti. 

Tunteja täytyy pyrkiä myös rakentamaan hyvin erilaisilla variaatioilla. Välillä leppoisa kävelylenkki lähimaastossa, välillä tanssitunteja uusien mobiilisovelluksien avustuksella, välillä voi vaan ottaa toppatakin tyynyksi ja rentoutua. Rentoutua rauhallisen musiikin soidessa taustalla. Jos nukahtaa niin mitäpä sillä on väliä? Tarjoavathan kuntosalitkin nykyään päiväunitunteja. Ei huono innovaatio. Fyysinen hyvinvointi koostuu niin monesta tekijästä.

Olisi todella mukava, jos voisitte jakaa kommenttikenttään omia koululiikuntamuistojanne. Aihe on lähellä sydäntäni, joten laitetaanpas kommentoijien kesken jakoon kaksi E2O-kangaskassia. Sinne voi pakkailla vaikkapa kuntosalivarusteet tai lämpimällä mehulla täytetyn termarin metsälenkille. (Olen yhteydessä voittajiin ja arvonta päättyy sunnuntaina 27.1 kello 20.00)

-Esko- 

Comments (40)

You Might Also Like

40 Comments

  • Reply 6tytönäiti 22.1.2019 at 19:21

    Monenlaisia muistoja jäänyt. Ala-asteella välitunnit hiihdettiin lenkkiä ja kerättiin rasteja listaan. Liikuntaa tuli päivässä paljon ihan huomaamatta. Nyt kun yritän miettiä mitä siellä tunneilla tehtiin ni ekana muistu mieleen uintireissut, ne oli kamalia kun opin vasta viimesten joukossa uimaan.😞 Mut oli siellä pesäpalloa, lentopalloa, suunnistusta ym eri lajeja. Yläasteen liikunnasta jäänyt mieleen yleisurheilu, koripallo ja telinevoimistelu. Tosi paljon kivoja muistoja erilaisista koulujen välisistä kisoista. Täytyy sanoa et hyvin vähän huonoja muistoja on liikuntatunneista 😊

    • Reply Esko 23.1.2019 at 21:03

      Kiitos, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply Nanna 22.1.2019 at 19:23

    Rupesi hymyilyttään, sillä saman legendan olen kuullut itsekin tästä pallonheittotapauksesta 🙂

    Miulla on hyvin samanlaisia muistoja ja ajatuksia koululiikunnasta niin kuin siulla. Tykkäsin liikunnasta ja liikkumisesta. Kaikkea halusin kokeilla ja treenata, välillä ehkä liiankin tosissaan. Voin uskoa, että pahimmassa tapauksessa joku on saanut traumat liikunnasta ollessaan yli-innokkaan Vakkurin kanssa samalla tunnilla 😀

    Toivon olevani kannustava liikuntakasvattaja. Hymyt huulilla on paras palaute tunneista.

    • Reply Esko 23.1.2019 at 21:03

      Go Vakkuri!! 😊 Kiitos, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply Laura 22.1.2019 at 19:47

    Omat muistot on pääosin positiivisia. En ikinä ole ollut kovin urheilullinen, mutta olen silti tykännyt koululiikunnasta sikäli paljon, että luin sen lyhyenä sivuaineena ja opetan nyt itsekin ala-asteella liikkaa. Mihin liittyen kysymys: vinkkaahan niitä tanssisovelluksia, joilla voisin lisätä vähän sitäkin puolta omilla liikkatunneillani. Pliis. Kiitos

    • Reply Esko 23.1.2019 at 21:02

      Just dance now!!! Aivan timantti! Ja kiitos, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply Milla 22.1.2019 at 20:35

    Kouluaikana liikunnan koin suurimmaksi osaksi positiivisena asiana. Suunnistaessa kaikki rastit tuli usein löydettyä ja keihästä heitettyä niin pitkälle, että opettaja on edelleen pystyssä siitä pullakahvit. Tietenkin usein pallo on tullut osuttua otsaan ja luistellessa sekaannuttua omiin jalkoihin. Kilpailuasemaa nostettiin usein liiaksi esille, mutta viimeistään yläasteella mieleen nousi vahvana se ajatus, että hei, ei tarvitse todellakaan olla se kaikkein paras. Tärkeintä on todella se, että pystyy poistumaan hymy huulilla liikkatunneilta. Hutiheitoille koripallossa tuon jälkeen pystyi nauramaan aivan eri tavalla, eikä pallon kiinnisaamattomuus enää pesäpallossa haitannutkaan. Positiivisia muistoja koristaa siis tuntien ilmapiiri ja se, että jokainen pystyi työskentelemään tasollaan hymyillen ☺️

    • Reply Esko 23.1.2019 at 21:01

      Kiitos, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply Sari 22.1.2019 at 21:42

    Ala-asteelta on pelkästään hyviä muistoja, kun tyttö-poikaryhmissä pelattiin pallopelejä ja tehtiin erilaisia temppuratoja. Yläasteella olikin sitten ihan eri meininki: kaikkea arvioitiin mittanauhan tai kellon kanssa ja oppilaat pistettiin niiden kanssa käytännössä paremmuusjärjestykseen. Opettajalla oli tietty kaava, jolla eri lajit käytiin lukuvuoden aikana läpi: ensin yleisurheilua, sitten suunnistusta, uintia, telinevoimistelua, lentopalloa, jääpalloa ja pesäpalloa. Tämä toistui joka vuosi. Kun joskus yritti ehdottaa opettajalle vaikka koripalloa lentopallon sijaan, se ei käynyt, koska ’koripallo ei kuulu opetussuunnitelmaan’. Jos et ollut vahva em. lajeissa, se näkyi liikkanumerossa, vaikka liikunnaniloa ja vahvuuksia olisi ollut toisissa lajeissa. Siksi on kiva huomata, että teillä on liikassa terveempi suhtautuminen liikkumiseen.

    • Reply Esko 23.1.2019 at 21:01

      Kiitos, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply Heli 22.1.2019 at 21:49

    Ala-asteella hiihto, hiihto, hiihto…yksi tunti on täytynyt olla voimistelua, koska kirjaimellisesti siinä katkesi kädestä luu..muistan edelleen sen äänen..hiihdin sitten kipsi kädessä yhdellä sauvalla..😄 Yläasteella kaikki liikunta oli mukavaa!

    • Reply Esko 23.1.2019 at 21:01

      Kiitos, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply SKJ 22.1.2019 at 22:16

    Koululiikunnasta on jäänyt enimmäkseen huonoja muistoja. Olin juuri se, joka valittiin vikana tai tokavikana joukkueeseen. Ja aina oli joku nälvimässä, et nyt toi sohas sählyssä varpaille tai koriksessa tuli pallo huonosti sormille, vaik käsittääkseni noihin peleihin kuuluu pienet osumat. Monesti tuli kyl lintsattua liikkatunneilta huonon ryhmähengen takia. Kaikista eniten vihasin niitä tunteja missä opettaja laitto kaks oppilasta valitsemaan joukkueensa, ois ollu paljon mukavampaa jos opettaja ois jakanut joukkueet. Ja kokemusta löytyy semmosesta liikkamaikasta, joka ei ollu kovin liikunnallinen, häntä sanottiin Pullaksi. Silloin ku oli hiihtoa, se meni hiljaa edestakas semmosta lyhyttä ja suoraa ladun pätkää, ku oppilaat veti Tiirismaan lenkkiä ympäri. Jumppatunneilla se kyl oli hyvin mukana, mut hiihto ei tainnu kuulua hänen suosikkilajeihin 😀 Toinen liikkamaikka veti kyl senkin edestä sitä hiihtolenkkiä ympäri 😀

    • Reply Esko 23.1.2019 at 21:01

      Kiitos, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply Mima 22.1.2019 at 22:30

    Ei mitään jakoja kellään ollut koululiikunnassa, kun koulussa oli yksi tuleva “Marjo Matikainen” josta koko kylä leipoi vähintäänkin olympiavoittajaa. Me muut olimme häneen verrattuna aina aivan surkeita. Oli laji mikä tahansa. No ei tullut hänestä menestyjää lajissaan (vahingonilo paras ilo!), mutta minustapa tuli työmatkaliikkuja 🙂

    • Reply Esko 23.1.2019 at 21:01

      Kiitos, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply Satu 22.1.2019 at 22:32

    Omasta kouluajoista muistan sen ruskeissa leveälahkeisissa froteehousuissaan tamburiinilla tahtia antavan opettajan, kun me tytöt tehtiin alkulämppää voimistelutunneilla… ja ne haarahypyt 🙂
    Oman opeuran ikimuistoisin hetki on kyllä eittämättä valmistavan luokan opettajana, kun vein 17 innokasta maahanmuuttajaa ladulle ensi kertaa! Otin luulot pois heti, kun pienen tasamaatreenin jälkeen näytin, kuinka mäkeä päästiin suksilla ylös! Lapset eivät ihan samalla vauhdilla ja tyylillä ylös heti päässeet, osa liukui takaperin alaspäin, ja kaikilla oli hauskaa! Mutta sisukkaasti jatkoivat, ja oppivat hienosti hiihtämään ja varsinkin mäenlasku suksilla oli upeaa. Ihan mieletön elämys ja oikeasti meidän luokkamme olisi ollut vielä innokkaana lähdössä kevätladuille vielä siinä vaiheessa, kun ladut olivat täynnä neulasia!! En usko, että kukaan meistä unohtaa tätä kokemusta ja oli niin ihana olla mukana mahdollistamassa heille tämä elämys!

    • Reply Esko 23.1.2019 at 21:01

      Kiitos, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply Elisa 23.1.2019 at 09:28

    Terveisiä Lahesta ja Hollolasta! Enimmäkseen huonoja muistoja koululiikunnasta, vaikka olin ketterä ja laiha lapsi, niin silti. Ala-asteella meillä ihan oikeasti oli hernepussin heittelyä ja marssia tamburiinin tahdissa, paitsi talvella jolloin hiihdettiin. Koko talvi sitä hiton hiihtoa, vielä keväälläkin hiihdettiin Porvoonjoen jäällä vaikka vesi huljui jo nilkoissa. Ei ollut yhtään pelottavaa ei…. Muistan että kuudennella luokalla luistelimme kerran koko talven aikana! Ja hiihtokilpailuihin oli pakko osallistua, halusipa tai ei. Toki ne kaikki kisat voittivat ne sisarukset, joiden isikin harrasti hiihtoa ja voiteli sukset ennen kisoja ja muutenkin oli välineet viimeisen päälle. Itsellä oli jotkut isosiskon ikivanhat ja liian pitkät sukset ilman mitään voiteita. Ei kovin tasapuolista!
    Yläasteella ja lukiossa sitten liikuntanumeron sai lähinnä verkkareiden merkin (Adidas oli paras) ja pärstän perusteella. Ja pakollinen 1500 m juoksukilpailu oli joka syksy ja kevät, samoin kuntotestit. Ja suorituksia todellakin vertailtiin toisiin, ei niihin omiin suorituksiin. Meidän liikkamaikka oli ilmeisesti saanut pestinsä sillä meriitillä, että oli edustanut Suomea joskus vuonna nakki ja keppi Olympialaisissa. Pedagogista osaamista nolla, eikä mitään varsinaisesti opetettu. Lyötiin vaan peliväline käteen ja sanottiin että siitä sitten tekemään. En edelleenkään yli nelikymppisenä tiedä juuri mitään sääntöjä mistään lajeista (ei kyllä kiinnostakaan). Tämä opettaja ei itse kyllä osallistunut hiihtoon eikä suunnistukseen vaan odotteli urheilukeskuksessa kivasti sisätiloissa lämpimässä oppilaitaan palaaviksi (jos odotti, aina ei näkynyt, oman onnemme nojassa oltiin).
    Ala-asteen liikuntamuistoksi on vielä lisättävä uimaopetus, joka oli aivan sadistista. En osannut uida ekaluokkalaisena, mutta altaasta en päässyt pois ennen kuin olin sukeltanut renkaan altaan pohjasta. Kiva suoritus uimataidottomana! Kaikki muut olivat jo menneet suihkuun ja opettaja ei päästänyt itkevää lasta pois altaasta ennen sen renkaan hakemista. Tästä seurasikin “kiva” vesikammo ja opinkin uimaan vasta huomattavan myöhään liki 11 vuotiaana ihan itsekseni opetellen.
    Että tällaista. Nykyään muuten hiihdän ihan vapaaehtoisesti, mutta tässä välissä oli sellainen yli 20 vuoden tauko. Mistähän voisi johtua 😉 Uidakin osaan, mutta sellainen perusinho on kyllä kaikkia kokeilemiani liikuntalajeja kohtaan. En innostu joukkuelajeista enkä koe motivoivana juosta minkään pelivälineen perässä. Itsekseni voin jotain harrastaa ja esim. geokätköily voisi olla kivaa.

    • Reply Esko 23.1.2019 at 21:00

      Kiitos, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply Elina 23.1.2019 at 11:50

    Hyviä ja huonoja muistoja. Hiihto oli pakkomyrkkyä… ja sen olen löytänyt uudelleen vasta ihan hiljattain. Ei tarvitse enää kilpailla, on paljon kivempaa mennä itsekseen, ihan omaan tahtiin. Yläasteella tympi pelata ringetteä, olisin paljon mieluummin pelannut lätkää. Joukkueissa olin mukana ala- ja yläasteella, yleensä voitimme lajin kuin lajin pelatessamme toisia kouluja vastaan. Toki oli mukava tehdä maaleja keskushyökkääjän tontilta, mutta erityisen kilpailuhenkinen en ole ollut koskaan. Liikunnassa olin ihan hyvä, numero oli kiitettävä ja valinnaisaineeksikin liikunnan valitsin. Inhokkilajeja toki oli, mutta kaikkeen osallistuin. Olen aina ollut sellainen, että vaikka en niinkään ole ollut hyvä lajissa, ei heikkous ole minua hetkauttanut. Ja onneksi omana kouluaikanani kukaan ei heikkoudesta nälvinyt. Pojat ja tytöt pelasivat mukavasti yhteen ja olihan se mukavaa yllättää pesäpalloa joukkueessa pelannut poika, kun siepparin tontilta nappasin kopin hänen kovasta lyönnistään 😉

    • Reply Esko 23.1.2019 at 21:00

      Kiitos, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply MsP 23.1.2019 at 17:58

    Tämä muisto on lukion liikuntatunnilta 90 – luvun alusta. Olimme kysyneet tyttöjen liikkamaikalta ja saaneet luvan, että eräs luokkamme tyttö, joka ohjasi iltaisin kansalaisopiston aerobic-tunteja, voisi pitää meille jumpan liikuntatunnilla. Kun luokkamme pojat kuulivat tästä, he halusivat aivan vilpittömin mielin tulla mukaan. Opettajille ja ohjaajalle tämä sopi sillä edellytyksellä, että se käy myös kaikille meille tytöille. Muistan tuon vakavahenkisen palaverin että mitä tämän asian kanssa tehdään. Lopulta suostuttiin että pojat saavat tulla jumppatunnille sillä ehdolla että ovat eturivissä – etteivät vaan pääsisi vilkuilemaan aerobictrikoissa heiluvat tyttöjä. Sehän heillä tuskin oli mielessä…Näin toimittiin, kaikille tuli hiki ja hyvä mieli, ja tyttöjen pokka piti ainakin enimmäkseen siellä takana.

    • Reply Esko 23.1.2019 at 21:00

      Kiitos, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply Liikunnan iloa 23.1.2019 at 19:40

    Omat ala-asteen liikunta tunnit muistan vain positiivisina ja talvisin 1km hiijtolenkistä koulun pihan/pellon ympäri sai rastin ja eniten rasteja kerännyt(=hiihtänyt) palkittiin ja kyllä me sitte hiihdettiinkin joka välitunti ja paljon.

    Omat lapset on nyt valittanut opettajastaan joka käskee tyttöjä ostamaan hokkarit ja opettelee luistelemaan. Huutaa ja käskyttää ja ne jotka ei osaa sirklata laittaa penkalle istumaan (5-6.lk). Enpä oo ite muistanu opettaa lapsia sirklaamaan eikä varmasti moni muukaan vanhempi, joten lapsi saa huudot vanhempien syystä mielestäni ja tämä on epäreilua lasta kohtaan. Asian voisi hoitaa toisinkin ja positiivisuuden kautta vaikka opettaa sitä silausta 😊

    • Reply Esko 23.1.2019 at 20:59

      Kiitos, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply Pallotyttö 23.1.2019 at 19:45

    Ala-asteella oli koulumme yleisurheilu kisat ja oli 1. tai 2.luokalla. Lajina oli vuorossa pallon heitto ja palloa palauttamassa oli rehtori (tietysti samalla se isoin auktoriteetti ja pelätyin henkilö vaikka mukava oikeasti olikin).
    Ilmeisesti kukaan ei uskonut pikkutytön heittävän palloa pitkälle ja rehtori oli vastassa valmiina palautukseen. Heitin pallon pitkälle ja suoraan rehtoria päähän! En tiennyt mitä tehdä ja onneksi oma isä oli kisoja katsomassaja sain turvan, kun pelotti tuleeko jälki-istunto. Ei tullut, mutta voitto lajista!

    • Reply Esko 23.1.2019 at 20:59

      Kiitos Pallotyttö, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻 Itsekin olen heittänyt opettajaani pesiksellä takaraivoon.

  • Reply Laurrra 23.1.2019 at 21:06

    “Kertoipa joku aikoinaan tarinaa liikunnanopettajasta, joka ajoi autolla suorituspaikalle. Heitti pallon ikkunasta kentälle huikaten samalla, jotta laittakaa pelit pystyyn. Hienoisesti toivon, että tämä viimeinen on ainoastaan vuosien saatossa elänyttä legendaa.”

    Mulla oli yläasteella juuri tuollainen liikunnanopettaja. Ajoi autolla kaikkialle minne meidän oppilaiden piti pyöräillä/hiihtää/juosta/kävellä. Muistan hyvin elävästi yhden suunnistuksen tunnin minne pyöräiltiin n. 9km paikalle kaatosateessa ja opettaja antoi suunnistuskartat auton ikkunasta meille että jotta mänette nyt mettään. Sinne se jäi autoonsa istumaan ja juomaan termarista kahvia kun me rämmittiin mäteikössä sitten kaksi tuntia. Ja se istui KOKO sen ajan autossaan, ikkunan avasi sitten kun joku tuli näyttämään että rasteja x määrä löydetty.

    3 vuotta hänen kanssaan vei taidokkaastk ilon kaikesta liikunnasta mitä olis voinut olla, sillä tuon kaiken lisäksi hän jatkuvasti nolasi niitä oppilaita, jotka ei olleet taitavia urheilulajeissa ja nosti jalustalle ne oppilaat, jotka olivat lapsesta asti jo jotain muutenkin harrastaneet. Aivan käsittämätöntä.

    • Reply Esko 23.1.2019 at 21:08

      No, onpa Laurrra kurja kuulla, että kyseessä taitaa sittenkin olla elävä legenda. Kiitos, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply Hanna 24.1.2019 at 21:35

    Paljon mukavia muistoja liikuntatunneilta. Ala-asteella hiihdettiin paljon, sekä metsässä että meren jäällä. Muistan pesäpallopelit koulun urheilukentällä ja suunnistukset lähimetsässä. Suunnistuksesta en kyllä pitänyt yhtään, meidät lähetettiin aina matkaan yksitellen ja muistan kuinka me kuudennella luokalla sovittiin kavereiden kanssa, että nähdään ensimmäisen mäen päällä. Yhdessä sitten kävelimme kaverin luokse, joka asui metsän toisella puolella. Siellä me tytöt sitten juoruttiin ja lähdettiin takaisin kouluun auttamattomasti myöhässä. Tässä vaiheessa liikkaope oli jo huolesta soikeena ja me tytöt vaan todettiin, että voi kun me eksyttiin eikä löydetty yhtäkään rastia 😀 Näin jälkikäteen kävi kyllä opea vähän sääliksi. Ylä-asteen liikkatunneilta on jäänyt erityisesti mieleen luokkien väliset lentopallo matsit.

    • Reply Esko 26.1.2019 at 18:41

      Kiitos Hanna, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply Veera 26.1.2019 at 06:10

    Taito- ja taideaineiden numeraalinen arvostelu on mielestäni osaltaan lisäämässä liikuntatuntien huonoa mainetta. Pelko arvostelluksi tulemisesta voi estää yrittämästä ja huono numero todistuksessa vahvistaa pienessä mielessä ihan vääriä faktoja: olen huono, korkeintaan keskinkertainen liikkuja, eikä minusya ikinä tule sen parempaa.

    Eikä kaikista tulekaan huippulahjakkaita jalkapallotähtiä tai virtuoosimaisia soittajia. Kouluarvosanasta huolimatta joku ”keskikertaisuuskin” innostuu aikuisena fanittamaan intohimoisesti paikallista palloseuraa tai käymään lempibändiensä keikoilla ympäri maailmaa. Nauttimaan lajista kuin lajista omalla tavallaan. Kouluarvosana, arvioiminen, ei valitettavasti tue tätä nautinnon päämäärää.

    Olin itse esimerkiksi aina koulun käsityötunneilla se huoleton kasi. En koskaan parempi. Nykyään ompelen ja neulon omat ja lähipiirinkin tarpeet ja minua pidetään sellaisena ”käsityöihmisenä”.
    Kuvamaataidosta sain kuudennella luokalla seiskan. Ehkä jotain tapahtui lahjakkuudelleni siinä kesän aikana, sillä yläasteelle siirryttyäni kuvaamataito oli aina yhdeksän tai kymmenen.

    Erityislapsen äitinä olen oppinut inhoamaan numeroarvostelua ja todistuksia. Lapseni suurin haave on jo useamman vuoden ajan ollut se, että hän saisi liikunnan numerokseen kahdeksan. Asiasta on myös puhuttu opettajan kanssa tavoitekeskustalussa jo useamman kerran.
    Kahdeksaa ei kuulemma voi antaa, vaikka taitoja olisi, sillä asenne ratkaisee. En vieläkään osaa täysin ymmärtää, miten pitkäaikainen, selkeä tavoite pienellä lapsella ei todella kertoisi juuri siitä oikeasta asenteesta?

    • Reply Esko 26.1.2019 at 18:40

      Kiitos Veera, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply Anu 26.1.2019 at 10:42

    Kyllä parhaat muistot jäivät juuri monipuolisuudesta, jos jostain lajista ei pitänyt, niin se vaihtui sitten seuraavaan. Vain yhtenä vuonna liikan ope oli liian nuori ja kokematon. Tuntui, että hän antoi lapsille liikaa valtaa päättää sisällöistä ja sittenhän mentiin kovaäänisimpien mukaan. Koin sen erittäin epätasa-arvoisena.

    Itse olen aina ollut tosi liikunnallinen, mutta en pitänyt joukkuepeleistä. Varsinkin koripallo oli vastenmielistä, sillä olin aina kaikkein lyhin, eikä kukaan syöttänyt minulle. Siinä seurasin pallon liikettä, muut pelasivat ja minä turhauduin. Mitään harjoituksia ei tietenkään tehty, vaan suoraan pelit käyntiin.

    • Reply Esko 26.1.2019 at 18:38

      Kiitos Anu, kun jaoit kokemuksiasi. 🙏🏻

  • Reply vihreeappelsiini 27.1.2019 at 19:52

    Koululiikunta. Huh. En ollut nuorena mitenkään liikunnallinen eikä mua viety minnekään harrastukseen. Olin se viimeinen joka valittiin joukkueisiin. Hiihtoa lipsuvilla suksilla, luistelua liian isoilla luistimilla, Uintireissut kunnan ainoaan uimahalliin ja rääkyvä raisaopettaja joka ei antanut armoa. Pukkihyppelyn kauheus, nolous kun ei ollut voimia kiipevä narua pitkin liikuntasalissa.

    Kyllä nämä kokemukset mulla kouluajoilta. Silti lähdin joukkueurheilemaan vajaa kymmenen vuotta sitten. En ole hyvä mutta opin koko ajan uutta ja nautin liikunnasta nykyään, kunhan sitä on sopivasti.
    kassiarvontaan osalllistun 🙂

  • Reply Esko 27.1.2019 at 20:20

    Arvonta on päättynyt!! Kiiiitos kommentoineille! 🔥🔥

  • Reply Tätio 4.2.2019 at 22:00

    Kuka voitti? 😀

    • Reply Esko 4.2.2019 at 22:09

      Ah, täytyykin arpoa! Hyvä, että muistutit. Oli tämän viikon listalla. 🙏🏻

    Leave a Reply to Esko Cancel Reply