Kaukosuhdekeskiviikko

OSA 2. Assimilaatio

Viime keskiviikkona kirjoittelin ensimmäistä kaukosuhdeanalyysia. Se oli viiltävä, se oli tunteet pinnassa kirjoitettu teksti. Hyvä niin. Tämä on oiva tapa seurata tilanteiden kehitystä tai kehittymättömyyttä. Viikko sitten kaikki tuntui niin oudolta ja ihmeelliseltä, tuntui tyhjältä. Arjen täyttäneitä yhteisiä hetkiä ei enää yhtäkkiä ollutkaan. Fyysisiä yhteisiä hetkiä. 

Viikko myöhemmin yhteisiä hetkiä on ollut tuntikaupalla. Ei fyysisiä yhteisiä hetkiä, mutta virtuaalisia. Facetime on melkoisen hieno väline ja mahdollistaa hyvin yhteydenpidon ja keskustelutuokiot. Eilen esimerkiksi katselimme Suomen kauneinta kotia siinä puhelun aikana. Kaikki siinä hetkessä oli, paitsi kosketus. 

Tottuuko tähän? Sitä en vielä osaa näin noviisina sanoa. Ainakin juuri tällä hetkellä tuntuu ihan normaalilta, että toinen on läsnä vain siinä puhelimen noin 6.1 tuuman näytöllä. Joskus sitä tuntuu jopa siltä, että tulee puhuttua aiempaa enemmän. Tai ainakin keskittyy enemmän keskusteluihin. Ei ole tarvetta tehdä samalla kaikkea muuta. Puhelinta ei ainakaan pysty samalla räpläilemään. Jos näin tekee, niin ainakin jää kiinni välittömästi.

Teimme myös kalenteriin hieman suunnitelmaa tulevasta. Onneksi matka ei ole aivan mahdottoman pitkä. Sieltä myös useampia päiviä ympyröitiin salaperäisin sydämin. Näiden sisältöä en nyt tässä sen tarkemmin ala availemaan. Suhdemallikatalogista minulta puuttuu ainakin avoin suhde sekä tämä nykyinen malli. Täytyyhän tämä nyt elämässä ainakin kerran kokea. Olkoon se siis uusi ja toivottavasti upea seikkailu. 

Onneksi sen tärkeimmän, eli suhteen oman itseni kanssa rakensin tässä viime vuosina hyvin vahvaksi. Osaan elää ja olla yksin. Osaan täyttää niitä ajoittain tulevia tyhjiä hetkiä itseäni piristävillä aktiviteeteilla. Koskaan en ole myöskään tiiviitä yhteyksiä ystäviini kadottanut. Enkä tule koskaan kadottamaan. Arvokasta.

Eilen nukkumaan mennessäni aloin hahmottelemaan ihan vanhan koulukunnan kirjettä. Täytyy se vielä puhtaaksi käsin kirjoittaa ja postiin kiikuttaa. Jotain tämmöistä…

• välimatkaa noin 868 kilometriä. Fyysistä välimatkaa siis, henkistä ei enää ollenkaan. Miten asiat voivatkaan muuttua näin paljon yhdessä vuodessa?
• meidän puheluista hetkiä, joissa voit olla onnellinen, vitun väsynyt, surullinen ja aina se hullu oma itsensä. 
• tärkeintä, että siinä voi vain olla ja tuijottaa. Se tuntuu turvalliselta. Mitään erityistä ei tarvitse tehdä, ei yhtään mitään…
• halailu ja kosketus on vaihtunut iloiseen ääneen puhelimessa. Niihin kauniisiin kasvoihin, jotka aina vain entisestään kaunistuvat…
• ja niin edelleen…

Kaukoromantikko-Esko kuittaa ja on tehnyt ainakin yhden päätöksen. Menkööt asiat omalla painollaan, ilman minkäänlaista stressiä.

Ihanaa loppuviikkoa!

-Esko-