”Esko, sinun kirjoitukset ovat kyllä niin pirun hyviä.” Näin minulle tänään totesi työpaikkani läheisen huoltamon myyjä. Siinä minä seisoin Pepsi Max- pullo kädessä hieman hämilläni ja lopuksi hymyilin ja kovin kauniisti kiitin. Kirjoitukseni, joita nykyään paljon harvemmin kirjoittelen. En oikein edes tiedä, miksi minulle on nykyään niin vaikeaa juttua kirjoittaa ja Julkaise- painiketta napsauttaa.
Blogini perustin huhtikuussa 2016 ja tuolloin kirjoitin lähes jokaisena päivänä. Silloin se toimi kanavana purkaa omaa pyörremyrskyn keskellä seilaavaa päätäni sekä vakuumipakattua sydäntäni availla. Olisi ehkä voinut joitain juttuja jättää kirjoittamattakin, mutta toisaalta se oli sitä aikaa. Se oli elämääni silloin, kun niinsanottua uutta Eskoa lähdettiin rakentamaan. Yhtäkkiä lukijoita olikin todella paljon. Avoimesti tunteitaan avaavalle, omasta aidosta arjestaan kirjoittavalle miehelle oli selvästi tilausta.
Tuossa vaiheessa blogi oli ykköskanavani ja Instagram siinä seuraili mukana. Juuri tällä hetkellä tilanne on muuttunut aivan täysin. Tässä ympärillä vilisevien ja nopeasti vaihtuvien ärsykkeiden maailmassa eivät ihmiset enää oikein ehdi/jaksa/kerkiä pysähtyä blogikirjoituksen äärelle. Haluaisin kuitenkin toivoa ja uskoa, että kirjoituksillekin olisi vielä tilausta, eikä tämä meininki muuttuisi aivan tanssivideoiksi tai parhaan lipsyncin (suom. huulisynkan) tittelin tavoitteluksi.
Itsekin olen ehkä hieman tähän kelkkaan kyllä hypännyt, myönnän. Äitini kanssa noin kymmenessä sekunnissa kuvattu heilumisvideo kerää yli satatuhatta katselua. Täysin epätahtiin huulisynkattu (hirveä sana) Tanhupallo- imitaationi kymmeniä tuhansia katseluita jne. Sydän verellä kirjoitettu kirjoitus kerää kymmeniä kommentteja erinäisillä keskustelupalstoilla. Kommenttikenttien haaskalinnut olettavat, arvailevat, nöyryyttävät ja vetävät mukaansa vielä läheiset ihmisetkin. Siinäpä sitten miettii, että kummassa veneessä sitä haluaa soudella?
Turvallista se olisi vaan tanssia ja leikkiä oman elämänsä koomikkoa, mutta kyllä minä myös kirjoittaa haluan. Tässä on käynyt hieman vuosien takaa tuttu Iholla-ilmiö. Ohjelmaa kuvatessani useita kertoja valittelin työryhmälle, että ketä kiinnostaa joku arkinen hammaspesu ja mikromaksalaatikon syönti? Ei ketään. Ketä kiinnostaa kirjoitukseni? Ei ketään. Tämmöinen ajatusmalli tässä päähäni on hieman pesiytynyt.
Aitous ja aivan tavallinen elämä on ollut E2O:n kulmakiviä ihan alusta asti. Se fiilis täytyy nyt kaivaa takaisin. Unohtaa tykkäysmäärien tavoittelut tai miellyttämiset. Kyllä aitous, arki, tanssiminen ja huulisynkka samaan veneeseen mahtuvat. Niin ja kiitos huoltamon myyjälle. Kommenttisi oli hyvin arvokas.
Jatkan kirjoittelua.
-Esko-