Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
Browsing Tag

ero

, , , ,

Tämä lukijan viesti meni ihan suoraan syvälle sydämeen ja eroista kyllä selviää…

1.3.2020

Hyvää yötä rakas ja pusut poskelle. Pörröisten nalleunilasien silittely ja varmistus, että ovat varmasti kunnolla. Korvaa ei saa painaa. Heittäydyin omalle sängylle ja avasin touhukkaan päivän päätteeksi sähköpostini. Siellä olikin viesti, joka merkitsi minulle todella paljon. Usein sitä on miettinyt, että onko omien kipupisteiden jakamisessa kymmenille tuhansille ihmisille hyvinkin avoimesti yhtään mitään h”#€%&n järkeä?

Pitäisikö vain säätää valkotasapainot ja valotus täysille? Kirjoitella skumppailloista ja hygestä (kauhea sana) elämästä pörröiset villasukat jalassa. Ei, ei se ole yhtään minua ja skumpastakin tulee vain pää kipeäksi. Jatketaan vanhalla tutulla linjalla ja pilkonkin tähän kirjoitukseen tuota tärkeää minulle saapunutta sähköpostia. Sähköpostia, joka sai kirjoituksilleni niinsanotusti siivet.

”…kun oma elämä tuntui murenevan silmissä ja tuntui että kaikki mihin on uskonut lähti silmänräpäyksessä pois.”

Sitä vaan haluaa aina uskoa, että hyvinhän tämä elämä tässä kuljettelee. Avoimen keskustelun merkitystä ei voi koskaan korostaa liikaa. Sohvan eri nurkat ja puhelimesta heijastuva vaalea valo kasvoilla ei ole se optimaalisin asetelma. Mitään ei saa, eikä voi pitää millään tavalla itsestäänselvyytenä.

Tulevaisuus, johon haluat uskoa voikin lähteä pois siinä silmänräpäyksessä. Seuraavat kuukaudet nämä samaiset silmät ovatkin muurautuneet lähes umpeen. Ja kuinka paljon ihminen voi vuodattaa kyyneleitä ennenkuin ne loppuvat?

”…Koin tässä taannoin eron joka veti maton totaalisesti jalkojen alta. Tilanne aiheutti itselleni täydellisen burn outin. Jouduin jäämään melko pitkäksi aikaa pois töistä ja turvautumaan työterveyden huoltoon. Ennen olen käynyt siellä lähinnä flunssan takia, mutta tällä kertaa henkinen flunssa kävi ylitsepääsemättömäksi ja tuntui ettei henki kulje. Olen ikuisesti itselleni kiitollinen ja ylpeä siitä että sain aikaiseksi hakea apua silloin kun tuntui ettei omat voimat riitä alkuunkaan.”

Se on tuo ”henkinen” flunssa melkoisen hirveä ja pelottava tilanne. Itse ikäänkuin irtauduin kehostani. En tuntenut enää itseäni ollenkaan ja mieleeni tulvi ajatuksia, joita en edes tunnistanut omikseni. Lapsen kanssa touhusin, mutta muuten olin kuin etälamauttimen kohdannut  teflonilla kuorrutettu muumio. Syytin itseäni kaikesta ja käyttäydyin, kuten kunnon mul”#n pitääkin.

Näin vuosien jälkeen nuo asiat tuntuvat jo aivan järjettömiltä urpoiluilta. En minä sille mitään mahtanut ja en niitä tahallani tehnyt. Elin, mutta en elänyt. Voisi sanoa, että elelin elämääni. Herätessään sitä usein toivoi, että pääsisipä jo takaisin nukkumaan. Kerran täällä vain eletään, ei elellä. Ja onneksi elämä alkoi jälleen pikkuhiljaa tuntumaan elämältä.

Flunssan takia en muuten ole koskaan vielä työterveydessä käynyt. Miksi se ”henkinen” flunssa koetaan edelleen jotenkin häpeällisenä?  

”Nyt tilanne on jollain tavalla parempi. Pelottaa jopa kirjoittaa tuo tähän koska tiedän että tästä vuodesta tulee todella käänteentekevä. Tulee monta outoa ja uutta asiaa vielä eteen jotka joudun käsittelemään. Esimerkiksi kun lapsi lähtee ensimmäisen kerran yökylään uuteen perheeseen tulee varmasti tekemään kipeää. Vaikea kuvitella tilannetta että sanoisin lapselleni hyvää yötä kasvotusten ainoastaan 180 kertaa vuodessa.” 

Tämä!! Eroja tulee ja menee. On niitä tässä jo muutamia tullut tuon ”kohueron” jälkeenkin. Eikä niissä mitään. Ne täytyy ottaa vahvuutena ja kaikki ihmissuhteet ovat omalla tavallaan opettavaisia kokemuksia.

Suurinta hämmennystä, pettymystä ja häpeää itselleni on aiheuttanut sen omaan päähän taotun isyyden täydellinen muutos. Nyt tämä ei mennytkään ihan niinkuin olin suunnitellut. Mitä kaikki muut ajattelevat? Ikuinen epäonnistuja! Ja nimitys etäisä on mielestäni aivan perseestä! Fyysisesti voi olla etäisempi, mutta henkisesti en halua koskaan olevani millään tavalla etäinen. Tämä on asia, jota varmasti tulee prosessoitua aina ja aina uudestaan. 

Meillä on nykyään yhdessä aina ihan mielettömän kivaa. Nykytekniikka mahdollistaa säännöllisen yhteydenpidon ja virtuaalisestikin voi hyvät yöt toivottaa. Rakkaus ei katso kilometrejä. Vaikka rakkaus ei niitä välistä poistakaan. Nykytilanteesta täytyy poimia mukaan juuri niitä valoisia hetkiä. Ne kantavat varmasti pitkälle ja pitkälle tulevaisuuteen.  

Halusin sanoa sinulle että blogillasi ja avoimuudellasi on ollut järjettömän iso vaikutus omaan hyvinvointiin viime kuukausien aikana. Kiitos siitä! Löydän hämmästyttävän paljon samoja tunteita ja tilanteita kirjoituksista.

Itsekin lueskelin paljon erinäisiä teoksia. Soittelin välitunnilla miesten vertaistukipuhelimeen ja keskustelin saman setin kokeneiden ystävien kanssa. Iholla-sarjassa mukana ollut Jukka oli alkumetreillä korvaamattoman tärkeä ukkeli. Hän tiesi mistä puhui, vaikka hänen silloin antama ohjeensa: Aika parantaa tuntuikin silloin maailman huonoimmalta ohjeelta. Ei tunnu enää. Vertaistuella on valtava merkitys vaikeissa tilanteissa.

Nyt on itse voinut antaa jollekin ihmiselle jotain takaisin. Ne hieman tummemmat kirjoitukset (Paula Vesalan sanomat raasteet) ovat aina hieman kuumottavia. Joillekin saattaa piirtyä kuva, että edelleen täällä asustelee vanhan elämän takaisin haluava iloton nelikymppinen ikuinen peräkammarin poika. Sanotaanko, että ei se ihan niin mene.

Vielä tovi sitten pelkäsin tulevaisuutta hemmetisti. Nyt huomaan yhä useammin miettiväni tulevaisuutta uteliaisuudella. Tiedätkö, jotain hyväähän siellä täytyy olla minullekin.

Kuulostaa niin tutulta. Se tulevaisuuden pelko sulkee niin monia ovia ja mahdollisuuksia. Itse seisoin siinä oven edessä. En edes antanut sen oven avautua. En edes halunnut nähdä niitä sen taakse kätkettyjä miljoonia hyviä ja iloisia asioita.

Ovet auki, tai aluksi kannattaa vain hieman raottaa. Hyvät asiat kyllä uskaltavat astua sisään, jos on itse ne valmis ottamaan vastaan.

Kiitos!”

Mies, kiitos itsellesi. Suuri kiitos itsellesi. Haluan toivottaa sinulle ja lapsellesi kaikkea hyvää. Se mikä ei tapa, saattaa harmittaa aika isosti. Hymyä huuleen ja elämä kyllä kantaa. Aika parantaa!

-Esko-

P.S. Nuo kuvat ovat ihan ensimmäisistä blogikuvauksista. Samat kuoret, mutta eri sisältö on tuolla miehellä.

// Kuvat: Jere Lehtonen. Viestin pilkkomiseen saatu lupa lähettäjältä // 

Comments (8)
, , , ,

Reilut kolme vuotta erosta, edelleen sinkkuna ja ja ja ja…

14.8.2019

Otin tänään mittoja asunnostani erästä todella tarpeellista projektia varten. Siinäpä samalla mietin, että olen asunut tässä jo reilut kaksi ja puoli vuotta. Pankin kanssa pitkän yhteiselon aloitin tosiaan jo joulun tienoilla 2016. Ja siitä rattaiden pyörähdyksestä, joka minut monen mutkan kautta tähän omalle sängylleni johdatti on jo reilut kolmisen vuotta aikaa. Silloin meni poikki, tuli bänät, tuli siis ero. Eikä mikä tahansa ero, vaan lapsellinen ero. Lapsellinen ja julkinen ero. Se on muuten ollut tälle miehelle melkoinen oppimisen paikka ja edelleen reilun kolmen vuoden jälkeen…

…tasaisin väliajoin oma nimeni nousee esille erinäisillä juorupalstoilla. On jos jonkinmoisia olettamuksia, arvailuja, syyllistyksiä ja vaikka sun mitä. Eipä ne hirveästi jaksa enää minua kiinnostaa. Ja omaan piikkiinhän tässä pystyy noista hieman ottamaan. Itsehän minä hyvin avoimesti tunnoistani kerroin ja kirjoitin. Toisaalta…

…todella moni ihminen on tässä vuosien varrella kirjoittanut tai tullut ihan kasvotusten kertomaan, kuinka on saanut vertaistukea kirjoituksistani. Viimeksi Flow:ssa juttelin pitkät tovit erään ihmisen kanssa, joka lopetti keskustelumme sanoihin: ”Onneksi olet kirjoittanut.” Eräästä meilistä sain lukea, kun naispuolinen henkilö kirjoitteli, kuinka hän on pystynyt kauttani elämään jollain tasolla hänen miehensä tuntoja parisuhteensa karikkovaiheissa. Tuommoinen palaute tuntuu erikoiselta, se tuntuu hyvältä, että on voinut antaa edes yhdelle ihmiselle jotain. Ajoittain olen kyllä miettinyt myös sitä, miten…

…se kevättalvi 2016 ottikin niin helvetin koville? Tällä hetkellä psykiatrit, ahdistuslääkkeet ja ne todella mustat mietinnät juuri menehtyneen isoäitini parvekkeella tuntuvat todella kaukaisilta asioilta. Miten olen voinut elää parisen kuukautta lähes pelkillä pähkinöillä ja proteiinijuomilla? Tosin osan niistäkin vaan oksensin, kun oli niin paha olla. Itsetunto romahti täysin ja peilistä tuijotti pelkät kuoret. Sisällä ei ollut enää yhtään mitään. Mikään ei ollut koskaan tuntunut niin pahalta ja…

…siksihän se olikin niin vaikeaa. Olin tuohon asti saanut elää täysin stabiilin elämän. Kaikki oli rullannut vähän liiankin helposti. Ei ollut vielä kertaakaan kolahtanut kunnolla ja kovaa. Ja sitten iskikin aivan täysillä. Niinsanotusti kaikki lähti. Ei ero elämänkumppanista ollut se suurin asia. Suurin asia oli varmasti ydinperheen hajoaminen. Se oli vaikeaa ja olihan se kirkkaasti elämäni pahin epäonnistuminen. Häpeänleimaa kannoin mukanani vähän liiankin vahvasti. Oli jutut iltapäivälehdissä ja ja ja…

…se hymyilevä perheenisä olikin yhtäkkiä yksin ja aivan sekaisin. Ihan herkullinen jutunaihe kyllä, ei siinä mitään. Mielelläni en olisi kuitenkaan halunnut itse olla tämän tarinan päähenkilö. Tarinan päähenkilö onkin sitten jatkanut seikkailujaan noudattaen ohjenuoraa: Aika parantaa. Se tuntui silloin alkuvaiheessa maailman huonoimmalta ohjeelta, mutta nyt viljelen itse samaa ohjetta kaikille näiden asioiden kanssa painiville. Se on vaan niin totta. Paljon se parantaa, mutta…

…jotain jälkiä se on saattanut jonnekin jättää. Esimerkiksi uuden parisuhteen rakentaminen on ollut itselleni todella haastavaa. Olen tavannut upeita ihmisiä, mutta aina tietyn intensiivisen ihastumisen ilotulitusvaiheen jälkeen tapahtuu jotain. Sitä tässä on tullut pohdittua, että mitä se oikein on? Voiko siellä jossain mielen takalokeroissa olla vielä joku pienoinen merimiessolmu avaamatta? Aika monta kertaa on myös saanut avata vastauksen kysymykseen, mites oot vielä sinkkuna?…

…yksin tässä elellään ja sen olen kyllä oppinut vähän liiankin hyvin. Sitä on jo jollain tavalla koukussa tähän elämäntilanteeseen. Saa tehdä juuri mitä huvittaa ja saa mennä juuri minne tykkää. Itseasiassa ihan kiehtova elämänvaihe. Saapa nähdä millaisia elämänvaiheita tässä on vielä tulossa.

Ystäväni Instasta iski silmiini seuraava mietelausahdus: Why this is happening to me? What is this teaching me? Ensimmäinen virke oli viivattu yli. Sen olen itsekin viivannut yli jo aikaa sitten ja onkin ollut aika keskittyä jälkimmäiseen. Itsesäälissä ja katkeruudessa tuli pyörittyä ja pohjalla käytyä. Hyvä, että tuli, koska eipä sieltä oikein ole kuin yksi suunta, ylöspäin.

Missäköhän sitä viiletellään seuraavan reilun kolmen vuoden periodin jälkeen? Onneksi olen kirjoittanut ja onneksi tulen vielä kirjoittamaan. Tänne tallentuu hyvin EskoSakarin elämä, kaikkine vaiheineen.

Kivaa iltaa!!

-Esko-   

// Kuva: Jere Lehtonen //

Comments (6)