Browsing Tag

kuolema

, , , , ,

Häpeä ei häviä lääkkeillä

3.12.2017

Siivosin kaappejani. Siivosin samalla myös lääkelaatikkoni. Buranaa, Maltoferia, C-vitamiinia ja pohjalla Oxaminia, bentsodiatsepiineihin lukeutuvaa lääkeainetta. Pyörittelin pakettia kädessäni ja päätin, että nyt tämä paketti palautuu sinne mistä on tullutkin. Käsi sydämellä toivon, etten enää koskaan joudu tuommoista tablettia napsauttamaan alumiinifolion läpi. Totesin mielessäni, että olin taannoin kyllä todella huonossa kunnossa. Läheisen ihmisen kuolema, tulevaisuuden haaveiden kuolema ja viimeisimpänä uuden etuliitteen saaminen isä-sanan eteen oli liian kova cocktail. Se oli semmoinen sekoitus, joka sai kovalevyni ylikuormittumaan.

Pumpulissa kasvanut poika kohtasi yhtäkkiä liian monta suurta asiaa. Hymy hyytyi ja iloisen persoonani ympärille alkoi tulla täysin tunnistamattomia piirteitä. Ajaessani yksin pidempiä automatkoja saattoi sydämeni alkaa yhtäkkiä hakkaamaan tuhatta ja sataa. Hiki valui ja oli pakko pysähtyä levähdyspaikalle tuulettumaan. Elokuvateattereissa ja julkisissa kulkuneuvoissa ahdisti niin, että mietin viiden minuutin välein kuinka h#######ä pääsen pois täältä. Tuijotin vihreää exit-valoa enemmän kuin valkokangasta. Sosiaalisessa mediassa yritin hymyillä, koska eihän ihminen voi murtua. Kyllä voi ja se voi myös näkyä. Ihminen, inhimillinen ihminen.

Viime aikoina yhä useampi henkilö on tuonut julkisuudessa esiin myös näitä toisentyyppisiä asioita. Arvostan heitä suuresti, vaikka moni juttu aiheuttaa itsessäsi välittömiä takautumia sinne erilaiseen energittömään Eskoon. Tiskit tiskaamatta viikkoja, maksamattomien laskujen pinot ja tarkoituksellinen vetäytyminen sosiaalisista virikkeistä kuulostavat niin tutuilta. Iltapäivälehdet tarjoavat ajoittain säätiedotusten ja ruokavinkkien lisäksi myös tärkeitä vertaiskertomuksia. Tosin siellä pimeässä huoneessa makaillessa ja kattoa tuijotellessa ei ole se keltainen lehdistö ensimmäisenä mielessä.

Mielessäni pyöri kysymys: ”Hyppäänkö tältä trapetsilta alas, vai tasapainottelenko sen kunnialla loppuun ja hyppään tyttäreni kanssa hyppynarua iloisesti hymyillen perille päästyäni?” Onneksi valitsin jälkimmäisen. Helpostusta en hakenut lähibaarin jukeboksin tahdeista. Helpotusta hain Spotifyn ehdottamien juoksulenkkilistojen tahdeista.

Olin kuin vähän käytetty teflonpannu. Mikään ei minuun tarttunut. Kivikova pinta oli jo hieman murtunut. Harmaantunutta väriä oli pinnassa ja etenkin silmien alueella voitiin puhua jo hyvin tummista hiiltymistä. Teflonpannuja saa uusia. Ihmisiä ei saa uusia, mutta ihminen voi uudistua ja oppia. Kuoret pysyvät samana, mutta sisällä voi tapahtua paljon. Niin paljon. Nykyään käyn elokuvissa. Tuntemattoman sotilaan valitsen kuitenkin väliaikaversiona (rakko). Nykyään voin ajaa vaikka Lappiin. Nykyään nuo taannoiset ajat näyttäytyvät enää ajoittaisena yksinäisyyden tunteena, jonka kanssa osaa jo elää. Ainiin, ja se häpeä.

Yksi suurimmista asioista tällä ”matkallani” on ollut häpeän kohtaaminen. Se on ollut minulle vaikeaa. Sinkku-isä. Asutko 31 neliön kaksiossa? Niin, kuinka usein tapaat tytärtäsi? Sinulle on täällä juhlissa tämmöinen bonuspaikka pöydän päässä. Niin, sinä tulet varmaankin yksin? Pikkuhiljaa nämäkin asiat alkavat tuntumaan ihan luonnollisilta ja häpeää ei hävitetä lääkkeillä. Siihen paras lääke on lienee kokonainen, ehjä ja vahvalla itsetunnolla varustettu ihminen.

Niin, ja tarvitseeko omaa elämää hävetä? Ei, ei tarvitse.

-Esko-

// Kuvat: Markus Suntila //

Comments (20)