Vierailimme viikonloppuna I love me- messuilla Helsingin Messukeskusessa. Sosiaalisen median ja yleisen tungoksen perusteella paikalla kävi aika moni muukin. Vessajonoja mittaillessa totesin, että meitä miehiä taisi olla hienoisesti vähemmän liikkeellä kyseisillä messuilla. Hyvinvointi on asia, joka näemmä saa ihmiset innostumaan. Tarjolla oli jos jonkinmoista tasapainolautaa ja jäsenkorjaajaa. Siinäpä kierrellessä ja kaarrellessa aloin miettimään mitä hyvinvointi merkitsee juurikin minulle. Onko se niitä kookosvesiä, tunnekiviä ja raakasuklaita? Ei, ei todellakaan ole.
Hyvinvointi on minulle todella kokonaisvaltainen käsite. Ja kaikki lähtee oman mielen hyvinvoinnista. Jos mieli on musta ja ympärillä avautuva maailma vain harmaata massaa, ei siinä kombuchat ja hienot Instagram-kuvat ruskaluonnosta ihan hirveästi lämmitä. Itse vaeltelin lähielämässäni kauan pääosin siellä harmaalla alueella. Olisin tuolloin osallistunut paljon mielummin Who i am? -mielentasapainomessuille. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana eteeni tulleet suruisat asiat pakottivat minut tutustumaan kunnolla omaan itseeni.
Kuka minä olen? Mitä muuta minä olen kuin naurava ydinperheen isä ja rento luokanopettaja? Miksi en osaa enää iloita juuri mistään? Nautin vihersmoothieta mielummin aamupalaksi ahdistuslääkkeen ja pähkinöitä. Olin fyysisesti erittäin hyvässä kunnossa, mutta mieli oli täysin sekaisin. Ensimmäistä kertaa oli kohdattava avoimesti oma itsensä. Nähdä itsensä täysin riisuttuna ja heikkona. Kotonani ei ole koskaan ollut kovinkaan avoin keskustelukulttuuri ja ne vaikeat asiat on pyyhkäisty vain mattojen alle. Onneksi niitä on näin aikuisiällä voinut vielä poimia sieltä pois ja miettiä asioiden syy-seuraussuhteita.
Aika tekee ihmeitä ja kyllähän siihen aikaa on mennyt, että voi todeta voivansa kokonaisvaltaisesti hyvin. Itselleni tärkein asia oman iloisuuden ja mielen tasapainon löytymisessä oli vihakierteen katkaiseminen. Vihasin, vihasin, vihasin. Vihani ei henkilöitynyt, vihani ei kohdistunut. Vihasin omaa elämäntilannettani. En voinut ymmärtää, että minä olen sinkku etä-isä. Eihän minulle Esko Sakarille nyt näin voi käydä. Kyllä voi ja tämä on nyt sinun ainutkertainen elämäsi. Nauti siitä ja anna läheisille ihmisille ympärilläsi myös lupa nauttia kokonaisvaltaisesti hyvinvoivasta, iloisesta ja rennosta luokanopettajamiehestä.
Kirjoitukseni häpeästä oli myös itselleni todella tärkeä. Sen ulostuominen ja omassa päässä pyörittely oli myös avartava juttu. Ei omaa elämää voi eikä tarvitse hävetä. Näin jälkikäteen voi katsoa jo hieman kauempaa sitä omaa harmautta. Ei asia tule koskaan suoranaisesti naurattamaan, mutta mustan huumorin ystävänä sille voi jo hieman hymähdellä. Tuolle ajanjaksolle mahtui kyllä niin paljon tragikoomisia hetkiä, että huhheijjaa. Terapeutin ohjeistamat hengitysharjoitukset (seitsemän sisään ja yksitoista ulos) ahdistuksen purkamiseksi moottoritien pysähdyspaikalla, syvälliset eropurkautumiset tuntemattoman yläkerran naapurin kanssa (olisi voinut jättää tekemättä). Uuden tapailukumppanin kanssa kesken elokuvan siirtymiset yksin makuuhuoneeseen tuijottelemaan kattoa ym. Kas kummaa, kun jäi vain tapailuasteelle. Vihaaminen on h#####n raskasta. Ei jaksa, ei.
Iloa sunnuntaihin! Syönpäs iltapalaksi messuilta saatuja Fitness-muroja.
-Esko-
P.S. Toimiiko teillä blogini normaalisti?
// Kuvat: Amanda Aho //