Siinä se tökötti opehuoneen kulmauksessa. Oli vaihtoehtoja vaikka muille jakaa. Kokeiluun se sinne Hollolalaisen koulun taukotilaan aikoinaan hankittiin. Sille minä ojensin Don´t worry be happy- kuppini, jonka olin oppilaalta lahjaksi taannoin saanut. Wiener Cafe oli valintani aina. Se maistui aivan taivaalliselta. En ollut aiemmin kahvia juonut ja silloin valuttelin tuota helmeä kuppiini useampia kertoja päivässä. Jossain vaiheessa olinkin jo syvemmällä pelissä ja sekaan tiputtelin lirauksen espressoa. Tämä tapahtui vuonna 2013 ja siitä asti olenkin erinäisiä kofeiinituotteita, lähinnä kahvia kitannut aivan älyttömästi. Äitini on toki kieltänyt juomasta enää viiden jälkeen. Sitäkin olen toistuvasti rikkonut.
Olenko juonut kahvia suuren nautinnon toivossa? Ei, en todellakaan. Illuusio pirteämmästä Eskosta on ollut lähes aina taka-ajatuksena. Ehkäpä se järkevästi nautittuna olisi piristänytkin. Aina se olin minä, joka opehuoneessa tiputteli ykkösellä päivän vanhoja kylmiä kahveja. Ei ole kaunistanut. Aina se olin minä, joka herätti ihmetystä, kun vettä sinne mustan kahvin sekaan laskin. Aina se olin minä, joka valitsi sieltä sen suurimman kupin. Enää en näin toimi, koska päätin yrittää tässä joululomalla lopettaa kuin seinään kahvin sekä muutkin kofeiinituotteet.
Nyt on viikko takana ja miltäpä se on tuntunut? Aivan hirveä startti. Ensimmäiset kolme päivää särki päätä aivan h#€%&/i. Ei se kunnolla edes Buranalla taittunut. Edelleen olen nukkunut ihan yhtä paljon päiväunia, kun aina ennenkin. Ehkä jopa enemmänkin. Ihan yhtä myöhään olen illalla sängyssäni kukkunut, kun aina ennenkin. Tiedän, että viikko on hyvin lyhyt aika. Pahin alkaa taittumaan, joten tällä kaavalla jatkan. Tulikoe, eli töiden alku onkin sitten se Bowseriin verrattava loppuvastustaja.
Korvaavaksi tuotteeksi on valikoitunut Hopeatoffee- ksylitolipastillit. Ovat muuten todella hyviä ja eiväthän ne mitään karkkeja ole, ei.
Mukavaa viikkoa!!
Esko
Samaa matkaa me lähdimme. Samalla taksilla me lähdimme. Kädessäni olit ja se lämmin valo oli välillämme. Se lämmin ja tuttu valo, jota päivittäin katselen. Ajoittain naurattaa, ajoittain sitä katsoessa on suuri ikävä. Se valo lipui käsistäni. Perään yritin huutaa, muttei niitä huutoja kukaan enää kotikadullani kuullut. Sinne sinä lähdit. Takavalojen vilkkuessa menit niillä mustilla nahkaistuimilla. Uni ei meinannut tulla. Ystävilleni laitoin viestiä, että sinä löytyisit. Googlesta etsin tietoa, kuinka sinut takaisin käsiini saisin. Yksin minä olin, kaikkien tavoittamattomissa.