Ensimmäisen vieraskynäni kirjoitti Olli. Olli otti kunnon irtioton ja näin mies kirjoittelee palattuaan Suomeen.
// Ihmismieli muuttuu – ja seitsemässä vuodessa se muuttuu paljon. Tarkalleen ottaen tuolloin, keväällä 2010, olin vaihdossa Balilla. Kaikki oli rentoa, uutta, ihmeellistä, koulu oli kesken, tulevaisuus avoinna…
Nyt, 7 vuoden jälkeen, lähdin matkalle kohti tuntematonta, päämääränä saada selvyys mieltä askarruttaviin kysymyksiin:
– Voisinko työskennellä ulkomailla? Jos kyllä, niin voisiko se työpaikka olla Aasiassa?
– Voiko onnellisuus kätkeytyä reppuun vai vaatiiko se paljon enemmän?
– Jos käy kaukana kurkkaamassa, niin näkeekö paremmin lähelle?
Palasin Suomeen jouluksi ja muutaman kuukauden poissaolo avasi todellakin silmiä. Ensinnäkin, olen aina ajatellut etten kärsi työstressistä, mutta näin vaan tuli todettua, että vaatii useamman viikon, että saa työperäiset ajatukset pois mielestä, vaikkakaan työpaikka ei olisi minua ottamassa avosylin vastaan, kun palaan matkaltani.
Toisekseen, iän myötä mukavuudenhalu lisääntyy ja paikoin lakanoihin pesunkin jälkeen jääneet tahrat ja hieman kosteusvaurioista kärsineet kylppärit painoivat mieltä ja tekivät olosta asteen verran epämukavan, onhan Suomessa kuitenkin tottunut siihen että kaikki on ”viimeisen päälle”. Tämä mielentila ajaa vääjäämättä myös siihen, että majoituksen valinnassa on tarkempi kuin aiemmin, eikä mikä tahansa luukku kelpaakaan. Totta kai, tämä myös asettaa budjettirajoitteen ja matkan päättyminen tulee vastaan odotettua aiemmin.
Kun olet matkan päällä useamman kuukauden ja tarkoitus on hankkia uusia kokemuksia, nähdä uusia paikkoja ja vain olla, on ajatusten kääntäminen ajoittain vaikeaa. Kun on tottunut siihen, että on kesälomalla ja aktivoituu lähes päivittäin muuhunkin kuin poolilla makaamiseen, tulee vääjäämättä esiin tilanne, jossa ei ole aiemmin ollut. Tarkoituksena siis se, että löytää mieleisensä olotilan ja paikan, jossa pysytellä useita päiviä, tekemättä välttämättä muuta kuin olla auringossa, nauttia luonnosta tai lukea kirjaa. Aluksi tämän zen-tilan löytäminen oli vaikeaa, mutta loppua kohden se helpottui. Totta kai, matkalla tuli myös haastettua itseään niin henkisesti kuin fyysisestikin, osuihan matkalle myös uusia tilanteita, kuten skootterikolari, poliisin teennäiset sakot ja vuorikiipeily (okei, 3 726 metriä on sen verran ettei apuvälineitä tarvitse, mutta askeleiden kanssa saa varoa).
Kaiken kaikkiaan oli matka todellakin tekemisen arvoinen. Opin käsittelemään uusia tunnetiloja, haastamaan itseäni niin henkisesti kuin fyysisestikin, totesin että on myös hyvä palata Suomeen (vaikka keskitalvella vallitseva pimeys tulikin melkoisena yllätyksenä mielelle, vaikka sen olemassa olon tiedosti). Silti, ulkomaan kaipuu jäi valloilleen ja pääseehän Suomen ulkopuolelle vielä tuonnempanakin. Totesin myös, että vihdoin ymmärrän Dalai Laman sanonnan ”Once a year, go to a place where you’ve never been before” konkreettisen tarkoituksen.
Lopuksi, onnellisuutta on monenlaista. Luulen, etten tule koskaan saamaan materiasta niin paljoa mielihyvää kuin siitä, minkälainen näkymä avautuu eteeni kiivettyäni kolme päivää vuoren rinnettä ylös nähdäkseni horisontissa siintävän auringonnousun. Kaipuu on edelleen ulkomaille ja myöskin haaveet komppaavat tätä, niin työelämän kuin vapaa-ajankin osalta. Mutta aika näyttää…
– Olli //
Suuri kiitos. Rohkea mies!!