“Isi, voisitko ottaa ton Jennin?…” Kysyi tyttäreni, kun vietimme jo traditioksi muodostunutta Vain elämää-iltaa. Huojentavia uutisia kuului viime viikolla, kun sarja saa edelleen jatkoa, uusien artistien matkatessa kohti Mondan linnaa. Voimme siis jatkaa tulevaisuudessakin tätä mukavaa tapaa viettää iltojamme. “Voisin ostaa mun omalla sataselle jotain sille. Ja Jenni sanoi, ettei se ikinä kiukuttele kenellekään muulle, kun sen veljelle. Se ei kiukuttelis sulle.” Kyllä, kyllä minä Jennin hyvin mielelläni voisin “ottaa”, mutta sillä Jennillä on niin usein konsertteja ja Jennin täytyy harjoitella paljon, että hän voi esittää laulujaan noin hienosti. Jotain tuon tyyppistä sain vastattua tähän kuusivuotiaan esittämään toiveeseen.
Voi, kun se olisikin niin helppoa, että voisikin vain “ottaa” jonkun tähän rinnalle kulkemaan ja elämään sitä yhteistä elämäntaivalta. Meistä on muodostunut pikkumimmin kanssa jo hyvin vahva tiimi. Yhdessäollessamme touhuilemme paljon. Vierailemme Helsingin kavereilla, sukuloimme, nauramme, otamme yhteen, nauramme, iskemme silmää ja nostamme peukun ylös. Juuri tällä hetkellä tuntuu todella oudolta ja jopa kaukaiselta, että ehkäpä joskus joku kolmas ihminen käy kanssamme perjantain saunavuorolla, heittelee kärrynpyöriä leikkipuistossa, peittelee lapseni nukkumaan, iskee hänelle silmää ja nostaa peukun ylös. Saa tyttäreni tuntemaan olonsa turvalliseksi ennen nukahtamistaan.
Minusta ei tunnu lainkaan kummalliselta, kun keskustelemme hänen toisen kotinsa uusperheasioista. Se tuntuu päivä päivältä enemmän luonnolliselta asialta. Mutta, että täällä meidän tiimissämme olisikin joku kolmas lenkki. Se ajatus ei ole vielä päähäni sisäistynyt millään tasolla. Tässä “uudessa elämässä” on lohdullista huomata erinäisistä tilanteista, kuinka ne ajan kuluessa jäsentyvät pään sisään ja elämään. Aikoinaan ajatukset siitä, että joku muu lukisi minun lapselleni iltasatuja oli täysin absurdia. Onko se sitä? Ei todellakaan. Varmasti voin joskus palata tähänkin tekstiin. Pakata sen yhteisen saunakassin. Shampoo, hoitoaine, Muumi-selvityssuihke ja kolme pulloa limpparia. Ai, eihän se olekaan yhtään erikoista.
Olen rikkonut jo heittämällä yksinoloennätykseni. Aiemmin olen “hyppinyt” suhteista suhteisiin. Olen enemmän parisuhdeihmisiä, todellakin. Uskon, että tämä uusperhekuvion assimilaatio-ongelma päähäni on yksi syy, miksen ole juurikaan romanttisella taistelukentällä mellastanut. Varmasti on kuitenkin tehnyt hyvää opetella olemaan oman itsensä kanssa. Opetellut olemaan hyvä isä muuttuneessa tilanteessa. Opetellut kestämään kolhuja ja ymmärtämään, että kaikki järjestyy ja murehtiminen ei ole avain onnelliseen elämään. “Mieli on kuin laskuvarjo. Jotta se toimisi täydellisesti, on sen oltava auki.” Näin todettiin Teemu Syrjälän Elinvoimaisen miehen kirjassa. Hienosti sanottu. Onneksi parisuhteissa ja rakkausrintamalla ei ennätyksiä ja päivämääriä lasketa.
Niin ja siitä Jennistä vielä. Jennihän laulaa, että junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan. Niinhän ne ovat. Tulevaisuudessa täytyy yrittää tehdä junapysäkistä se päätepysäkki. Semmoinen mieluisa, turvallinen, rakastava ja suklaapainotteinen, jotta sinne tekisi mieli jäädä pidemmäksikin aikaa. Niin ja veroilmoituksen täytön unohdan mielelläni. Sen täyttää nykyään todella nopeasti myös netissä, jos on pankkitunnukset. Mahtava laulaja tuo Vartiaisen Jenni!
Mukavaa alkavaa viikkoa!!
-Esko-
// Lainaus: Teemu Syrjälä, Elinvoimaisen miehen kirja. Jenni Vartiaisen tuotanto //
