Oma perhe ja isovanhemmat. Ihmiset, jotka antavat pienelle ihmiselle parhaat eväät kasvamiseen osaksi ympäröivää maailmaa. Ainakin omalla kohdallani näin voi todellakin sanoa. Facebookista iski silmääni ystäväni laittama video, jossa hän haastoi ihmisiä mukaan #kokosuomikiittää haasteeseen. On siis aika kiittää rakkaita isovanhempiani. Osa on seurannut elämääni pilven reunalta jo pidemmän aikaa. Viimeinen itselleni läheisin Helsingin mummu vasta vähemmän aikaa.
Joensuun mummo: Kiitos. Kiitos ryynimakkaroista ja läskisoosista. Kyllä, pienenä yksi lempiruoistani oli sinun valmistama läskisoosi joensuulaiseen tyyliin. Punainen maito toimi ruokajuomana. Enää käytän sitä vain kahvin kanssa, mutta ei olisi pieni poika jaksanut harrastaa kolmea palloilulajia ilman ruokiasi. Muistan aina sen pienen enkeli-ompelutyön olohuoneesi seinällä.
Joensuun ukki: Kiitos. Sinä hieman etäisempi harmaakiharapäinen ukkeli. Paljoa et koskaan puhunut, mutta sen keltaisen autosi muistan. Usein sitä autotallissasi korjailit. Joensuussa käydessäni pyrin aina kävelemään sen puutalonne ohi, jossa oli pihasauna. Niin ja se autotalli.
Helsingin pappa: Kiitos. Sinulla oli vesisänky. Paras hetki tuossa sängyssä oli aina levänestoaineen levittäminen. Saimme luvan kanssa hyppiä ja pomppia sängylläsi. Olit jämäkkä ukkeli, joka käveli aina kädet selän takana. Tämä tapa on siirtynyt jo minunkin tyttäreeni.
Tukholmassa kävelimme jonossa. Poikasi, pojanpoikasi ja pojanpoikasityttären kanssa tuossa samassa asennossa.
Mökillä otit meidät kalareissuille mukaan ja aina ihmettelimme kuinka jaksat niiden kahden lahnan takia tehdä sen älyttömän työn verkkojen ja sen oranssin muoviläpyskän kanssa.
Niin ja anteeksi. Nyt sen uskallan jo myöntää. Sait aikoinaan syntymäpäivälahjaksi viulun. En kyllä tiedä miksi, koska sukumme ei varsinaisesti ole kovinkaan musikaalinen. Leikin kitaristia ja katkaisin kielen. Kenellekään en kertonut. Poikki on varmaan vieläkin.
Helsingin mummu: Kiitos. Asuit viimeiset vuotesi aivan lähellä. Edelleen muistan puhelinnumerosi ulkoa. Puhuimme viikottain. Puhelimessa olit aina pirteä ja olit kiinnostunut elämästäni. Luurista piteli kiinni kuitenkin jo hieman hauras ja väsynyt käsi. Kävin luonasi usein ja aina juostessani lenkin ohitsesi katson sinne viidennen kerroksen parvekkeelle. Ranskalaiset pastillit ja keksivohvelit ovat painuneet pienen mimminkin muistoihin. Sinun pastilleina niitä edelleen ostetaan.
Kiitos niistä lapsuuden kesistä mökillä. Mökillä, jonne kokoontui koko serkkukatraamme. Aina meistä huolehdit ja teit sitä maailman parasta ruskeaa kastiketta. Niin ja Färssiä.
Kiitos siitä viimeisestä riisipiirakasta munavoilla. Hoitaja toi sen sinulle iltapalaksi. Sanoit ettei sinulla ole nälkä. Sanoit, että syö sinä Esko se. Sinä tarvitset sitä enemmän.
Te kaikki loitte pienen vaaleatukkaisen pojan elämään turvallisen verkon. Verkon, joka oman perheeni lisäksi on muovannut minusta minut.
Kiitos vielä kerran teille kaikille!
-Esko-
