Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
, , , ,

Sitten, kun minusta aika jättää…

18.9.2018

Pikkuhiljaa hyvä tulee. Näin voisi todeta asunnostani. Olen tässä asustellut kohta jo parisen vuotta. Nopeasti se aika hurisee. Tästä hankinnasta on tämä mies edelleen hyvin kiitollinen. Elämän hienoisesti muututtua oli tavoitteeni hankkia mahdollisimman pian oma asunto. Tavoitteeni oli myös laittaa se nopeasti juuri itseni näköiseksi ja hankkia lähes kaikki huonekalut uusiksi. Keittiönpöydän tein itse, kyllä puutyöluokassa viimeistelin. Sohvan hankin teidän avustuksella, kiitos mahtaville lukijoilleni. Osan tuoleista löysin vanhempieni varastosta ja yhden helmen sain poisnukkuneen isoäitini asunnosta. Lipasto tuli vastaan Sotkan nettisivuilta ja siinäpä niitä jo onkin.

Yöpöytä, sitä olen jo kauan haaveilut. Yöpöytä, jonka virkaa on aiemmin ajanut Iskun vanha porrasjakkara. Nyt minä semmoisen sain. Puhuin joskus aikoinaan äidilleni, kun olimme Vepsäläisessä käymässä, että olisipa tuo hieno. Juuri erikoisen hieno, hieman erikoiseen asuntooni. Olin jo unohtanut koko keskustelun, vaan palasipa se mieleeni viikonloppuna vanhemmilla käydessäni.

Meidän äiti se on kyllä ihana tyyppi. Sinne hän oli tämän kyseisen pöydän pojalleen hankkinut. Hänen lähestyminen asiaan oli hieman suruisanhaikea. “Sitten, kun minusta aika jättää…” Niin, tota, joo. No, mutta nyt minulla on se yöpöytäkin. Ei näköjään passaa äidille hirveän usein sanoa ääneen mitään huonekalukauppareissuillamme. Se on äidin ja pojan yhteinen harrastus ollut tässä viime vuosina.

Tuota alempaa kuvaa katsoessa huomasin, että on muuten taulu vähän vinossa ja nuo seinälläni olevat plafondit ovat kyllä suoraansanottuna aika rumia. Täällä ne olivat valmiina, kun muutin ja niille minun on pitänyt myös tehdä jotain. En vain tiedä millaiset seinävalaisimet toimisivat? Täältä makuu/olo/työhuoneestani löytyy kolme plafondia.

Mistäpä tänne hienot seinävalaisimet? Tiedän, että varmasti netistä selaamalla löytyy, mutta onko teillä hyviä ajatuksia?

-Esko-

Comments (3)

You Might Also Like

, , , ,

Lukijapalaute, joka laittoi ajattelemaan…

17.9.2018

”Kiitos tästä kirjoituksesta. Joudun katsomaan itseäni peiliin. Jo useamman vuoden sinkkuna olleena ja pikkuhiljaa uutta suhdetta toivovana ja tinderöinnin aloittaneena olen kylmästi vetänyt punaiselle kaikki miehet, jotka ilmoittavat näkevänsä lastansa pari kertaa kuukaudessa/joka toinen viikonloppu. Olen tyhmästi ja todella yksisilmäisesti päätellyt, että jotain niin kamalaa on tapahtunut, että isä ei halua nähdä lastaan useammin. Oma lapseni on minulla 24h (leski) ja jotenkin tuntuu pahalta ja kummalliselta, että jos nyt edes joskus löytäisin uuden kumppanin, että hän viettäisi enemmän aikaa minun lapseni kanssa kuin oman lapsensa kanssa. Nyt pitää tuulettaa näitä oman pään tyhmiä ajatuksia ihan kunnolla ja yrittää olla ihminen ihmiselle.”

Tämmöinen kommentti saapui Ero laskee huonekorkeutta kirjoitukseeni. Tämä kommentti antoi kiitoksen aihetta minulle ja minä haluan osaltani kiittää tämän kommentin lähettäjää. Se on se häpeä, josta minäkin olen paljon puhunut. Ja tässä kommentissa tiivistyy oikein hyvin se asia, miksi minulle edelleen se vaikein  kysymys on: Kuinka usein tapaat tytärtäsi? Tähän vastailin viikonloppuna monta kertaa, kun tapasin ihmisiä, joita en pitkään aikaan ollut nähnyt. Samanlaista häpeällistä kiemurtelua jokaikinen kerta.

Vaan pitääkö minun ajatella mitä muut elämästäni ajattelevat? Ei varmasti, mutta tuo  kommentti jotenkin osui niin suoraan omiin ajatuksiini. Olettaminen erinäisistä asioista menee lähes aina väärin. On varmasti paljon ihmisiä, jotka olettavat lapsiaan harvemmin tapaavien aikuisten olevan jollain tavalla “kamalia” ihmisiä. Eivät halua tavata lapsiaan yhtään useammin. Ei se aina mene ihan tuon kaavan mukaisesti. Tämä on juuri se asia, jota olen päässäni ihan hirveästi pyörittänyt ja nyt kun joku sen näkyväksi kirjoitti, tunnistin niin itseni tuosta. Oletan itsekin ihmisten pitävän minua jotenkin “kamalana” ihmisenä. Tämä on varmasti yksi syy, joka toistuvasti saa minut häpeilemään tuon mainitsemani kysymyksen edessä.

Jos sain kirjoituksellani kommentin kirjoittajan katsastamaan peiliin ja hieman tuulettelemaan omia ajattelumallejaan. Saman tein minäkin. En voi kantaa loppuelämääni häpeää perhetilanteestani. En vain voi. Tiedän olevani täysin (lähes) normaali ihminen ja isä, joka vain yksinkertaisesti tapaa lastaan harvemmin. Harvemmin kuin oli omissa isyyshaaveissaan miettinyt. Ja jos joku minut tämän takia tuomitsee ja tekee omia olettamuksiaan. En minä sille yhtään mitään mahda. Ei minun tarvitse omaa elämääni hävetä, eikä häpeillä.

Häpeä ei häviä lääkkeillä. Näin olen aiemmin otsikoinut yhden teksteistäni ja hieman samantyylisiä tuntemuksia näppäimistöllä naputellut. Häpeä hävinnee vain asian hyväksymisellä, joka on itselleni hyvin haastavaa. Istuin punttitreenini jälkeen infrapunasaunassa ja Ylen keskustelussa puhuttiin häpeästä ja sen voittamisesta. Eräinä aseina mainittiin itseironia ja huumori. Näissä kahdessa asiassa olen mielestäni todella hyvä. Huumori on ydinvahvuuteni ja minä todellakin osaan nauraa itselleni.

Tämä on vain aihe, josta en vitsiä osaa, enkä halua vääntää. Eikä kyllä tarvitsekaan. Tässä asiassa on vain löydettävä muut aseet. Psykologini sanoi aikanaan minulle: ”Sinun täytyy vain antaa itsellesi anteeksi.” Anteeksianto, asioiden sataprosenttinen hyväksyminen ja usko hyvään tulevaisuuteen. Kokeillaanpa niitä. Kiitos vielä kerran tämän kommentin kirjoittajalle ja haluan toivottaa kaikkea hyvää elämäänne.

-Esko-

// Kuvat: Antti Sihlman //

Comments (16)

You Might Also Like