ESKOSAKARIKYRÖ

VAROITUS! Jos et jaksa lukea keski-ikäisen miehen tunteikasta vuodatusta lemmenasioista, niin kannattaa jättää lukematta. Toisaalta ei ole liikaa luettavissa keski-ikäisten miesten lemmekkäitä vuodatuksia, mutta jätä silti lukematta.

Sinkkuna kirjoittelin paljon silloisesta elämäntilanteestani. Koin sen ajoittain hyvin kiusallisena aiheena. En tiedä miksi. Olin Suomen surkein sinkku, oli sinkkumiehen emotionaalista tyhjyyttä, olipa vielä sydänkin teflonia. Oletettavasti aika epätoivoisen miehen kuvan itsestäni onnistuin rustaamaan. Epäilipä joku, että blogini perustin seuranhakutarkoituksessa. Hyvinhän siinä sitten kävi.

Tosin noin kuuden vuoden viiveellä. Näin jälkikäteen voi todeta, että onneksi kuuden vuoden viiveellä. Olin aivan eksynyt, rikki ja kolmenkymmenenkuuden vuoden kuplat siellä teflonsydämen sisällä. Tapailin ihmisiä, mutta aina siinä meni se klassinen kolme kuukautta ja ero. Kolme kuukautta ja ero. Hyvä niin, koska en minäkään olisi itseäni kumppaniksi huolinut. Särkynyttä ukkoa ei lempi korjaa.

Usein haaveilin etenkin sunnuntai-iltaisin, että olisipa minulla uusperhe, toimiva uusperhe. Laskeskelin päässäni sen todennäköisyyksiä. Aika lähelle lottovoittoa taitaa mennä. Vuosia kului ja kului. Aloin rakastamaan itseäni ja omaa elämäntilannettani. Kirjoittelin sinkkuelämän iloista. Ei tuntunut enää yhtään kiusalliselta. Silti minä haaveilin uusperheestä. 

Tinderissä oli kultakortti. Yökerhoon oli vippikortti. Oli myös S-etukortti. Voiko se romanssi syntyä näiden digitaalisten palveluiden kautta? Miksipä ei? Voiko se romanssi syntyä siellä tanssilattialla nollanelosen aikoihin? Lyhyt kyllä. Voiko se romanssi syttyä siellä lähikaupan jonossa? Aah, ostit kotimaisia tomaatteja ja keskioluen. Ei tuntemattomille uskalla jutella.

Ja sitten, kun sitä vähiten osasi odottaa. Ei v#€&u mikä klisee! Siis tähän virkkeeseen oli kyllä usko mennyt minulla ja uskoisin, että aika monella muullakin. Tanssilattialla, ei ihan nollanelosen aikoihin minulle tuli juttelemaan aivan ihana ihminen. Ei meistä kumpikaan silloin uskonut. Siis EI todellakaan uskonut, että reilun kolmen vuoden kuluttua asumme yhdessä Helsingin keskustassa. Lempi korjasi.

Usein eteisessä on myös kolmannet kengät. Usein istun yksin toisessa huoneessa ja hymyilen. Ovi on visusti kiinni. Sen takaa kuuluu kahden mimmin iloista naurua. Se saattaa jatkua tunteja. Se tuntuu aivan uskomattoman hyvältä. Uusperheen toimiva kemia on asia, johon itse et voi vaikuttaa. Et voi pakottaa. Voit vain toivoa. Olen huojentunut ja onnellinen. Etenkin niiden pienempien kenkien omistajan puolesta olen erityisen huojentunut ja onnellinen. Turvallisia ja rakastavia aikuisia ei elämäntaipaleella ole koskaan liikaa. 

Suurempien kenkien omistajan elämässä on ihminen, joka on tehnyt minulle niin hyvää. Hän ymmärtää epävarmuuksiani ja tuomitsemisen sijaan kaivelee niiden juurisyyt esiin. Itse yritän aina vaihtaa puheenaihetta. Hän on saanut minut ymmärtämään, että riita ei ole maailmanloppu. Pelkäsin riitoja ja välttelin niitä viimeiseen asti. Hän pakottaa minut puhumaan avoimesti myös vaikeista tunteista. Hänen hymynsä on valloittava. Hän on minulle ja meille SEITSEMÄN oikein. 

Koin tämän rakkauden vuodatuksen jotenkin kiusallisena aiheena. En todellakaan tiedä miksi? Rakkautta ei ole koskaan liikaa. Sitä saa ja täytyy julistaa.

Lempeä viikkoon,

Esko

Ympärillä tapahtuu koko ajan paljon hyviä ja positiivisia asioita, joita ei välttämättä oikein edes huomaa. Varsinkin näillä ilmoilla se arki saattaa puskea päälle hieman harmaana ja pimeänä massana. Lähdet töihin, on pimeää. Saavut töistä, on pimeää. Nyt tosin saattaa nähdä jo hieman valonsäteitä.

Näin ylöskirjoittaessa huomaa ympärillä pyörivän hyvän entistä tehokkaammin. Paljon on hyviä asioita tässä lähiaikoina tapahtunut. Vähän pienempiä ja myös hieman suurempia.

Tämän viikon päätteksi minusta tuli virallisesti virallinen. Minulla päättyi perjantaina luokanopettajan virkani kuuden kuukauden koeaika. En olisi koko asiaa edes muistanut, ellei työparini olisi minua onnitellut saatesanoilla. Nyt et enää sössi virkaasi viimeisenä päivänä.

Tämä on siis elämäni toinen virka. Myönnän, että ensimmäinen tuntui todella spesiaalilta ja jotenkin aivan upealta asialta. Tämä toinen ei tuonut mukanaan ihan yhtä suuria tunnekuohuja. Tietysti näinä maailmanaikoina olen todella kiitollinen ja onnellinen varmasta toimeentulosta sekä työpaikasta. En pidä itsestäänselvyytenä.

Minusta on tullut myös smoothie-koneen omistaja. Keittiössä hyvin harvoin innostun mistään, mutta nyt on tapahtunut poikkeus. Tavoitteeni on löytää täydellisen smoothien salaisuus. Lähes jokaisena päivänä olen tuonne myllyyn mitä erikoisempia mikstuureja työntänyt. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

Kiitän teitä kaikkia, kuinka olette ottaneet vastaan tämän blogini uuden alun. Viestejä on tullut ihan hirveästi. Kommentointi selvästi siirtynyt tuonne Instagramin puolelle. Sehän ei siis mitään haittaa, joskin tännekin saa laittaa kommenttia halutessaan. Blogeille löytyy vielä kysyntää ja varma olen siitä, että nämä vielä vanhaan kukoistukseen nousevat. 

Äidistä kirjoitin jutun. Siitä tuli sympaattinen. Äiti soitti minulle sympaattisen puhelun. ”Miulle tuli niin hyvä mieli.” Isä soitti perään. ”Musta ei ehkä saisi ihan noin humoristista juttua.” 

Ootappa vaan ja mahtavaa viikonloppua!

-Esko