Kaksi päivää sitten kuvailin pehmolelujumppia jopa jo hieman levollisella ja hyvällä fiiliksellä. Katastrofaalisesta tilanteesta huolimatta olin saanut oman mieleni viritettyä tasolle, jotta ilon kautta mennään ja sillä selvä. Otsikoin tekstini: Suomalainen opettaja on ihan hyvä opettaja.
Luulin jo, että oman elämän henkilökohtaiset katastrofit vuosia sitten olivat tyhjentäneet kyynelkanavani. Ei, ei ollutkaan. Eilen minulta vierähti pitkästä aikaa kyynel poskelle. Menin töistä kotiin ja luin ylemmän tahon uudet linjaukset koskien koulumaailmaa.
Olin valinnut mieleeni väylän, että yritän vain pysyä tämän tilanteen keskellä positiivisena. Hymyillä vaikka väkisin ja vetää pilke silmäkulmassa. Eilen se hymy ainakin hetkeksi hyytyi. Alkoi ahdistamaan aivan järjettömästi. Epävarmuus iski vasten kasvoja. Lakipykälistä ja juridisista linjauksista en ymmärrä yhtään mitään. Sen kuitenkin minäkin pehmolelujen päällä hyppivä kakkosluokan opettaja ymmärrän, että koulurakennus ei ole kenellekään ihan paras paikka välttää tämmöistä kulovalkean tavoin leviävää virusta.
Kyllä terveet lapset oppivat kolmen kertotaulun terveiltä aikuisilta lähiopetuksessa myöhemminkin. Minulla oli ja on edelleen vahva usko, että näin voi tapahtua myös virtuaalisesti. Toivottavasti tämmöinen urheus ei pääty sinne liitutaulujen, eikun älynäyttöjen tai laminointikoneiden äärelle. (Viimeiset virkkeet mukailtu presidenttimme hyvistä, todella hyvistä sanomisista.)
Terveyttä ja aurinkoa!
-Esko-
