Eihän sulle isi koskaan satu mitään?

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: Babler ja IF Vakuutus

Eihän sulle isi koskaan satu mitään? Tyttäreni käveli ohitseni ja huomasi otsikoinnin, kun viimeistelin edellistä kirjoitustani koskien Ifin vakavan sairauden turvaa. Suljin läppärini ja nappasin hänet sohvalle syliini istumaan. Keskustelimme hetkisen aiheesta ja kerroin asioista hänen ikäkautensa huomioiden. En alkanut luettelemaan esimerkiksi kymmenen sairauden listaa, joiden korvauspiiriin vakavan sairauden turva yltäisi. ”Niin, sähän juokset lenkkejäkin paljon. Mä lähen nyt piirtämään.” Niin juoksen, mutta vakavia sairauksia ei niiden kohdalle iskiessä oikein voi karkuunkaan juosta. Ne on vain kohdattava ja silloin astuu esiin sana huoli.

Huoli on asia, joka saa aivan uuden merkityksen siinä hetkessä, kun kätilö ojentaa syliisi pienen kauniisti kapaloidun nyytin. Lapsen huoli vanhemmasta ja vanhemman huoli lapsesta on mukana käsikirjoituksessa varmasti läpi elämän. Itse muistan pikkupoikana itkeneeni peloissaan, koska isi ja äiti kuolee. Isä oli juuri muuttanut uuden työn perässä toiselle paikkakunnalle ja me muut muutimme vasta hieman myöhemmin. Pieni poika oli asiasta hämmentynyt ja tuo hetki on jotenkin piirtynyt hyvin tarkasti mieleeni. 

Viimeisimmän Ifin kirjoituksen jälkeen soitin isälleni pitkän puhelun. Tällä kertaa en kysynyt pikkupoikamaisesti ihan suoraan milloin te äidin kanssa kuolette? Hieman hienovaraisemmin keskustelimme suvussamme esiintyneistä vakavista sairauksista. Onneksi niitä ei juurikaan ole ollut. Itseasiassa tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun puhuimme tästä hieman raadollisemmasta aiheesta. Seksi, sairaudet ja raha ovat olleet perheessämme aina hieman vaikeita puheenaiheita. ”Emme me tuommoista vakuutusta tarvitse. Emmekä varmasti saisikaan. Me alamme olla jo sen verran vanhoja.” Nämä iskän sanat jäivät pyörimään puhelun jälkeen mieleeni. Minulle he eivät ole vanhoja, vaan ihan ne samat isä ja äiti, kun silloin pellavapäisenä pikkupoikana.

Oman lapseni kautta on alkanut ajattelemaan elämää ja sen rajallisuutta jotenkin hieman eri kantilta. Mitä jos minulle sattuisi ihan oikeasti jotain? Oman jaksamisen lisäksi se lapsen huoli olisi varmasti todella raastavaa seurattavaa. Niin raastavaa, että ei siihen nämä kirjaimet tässä tekstissä edes riitä. Iskä ja äiti eivät enää tuota vakuutusta saisi ikänsä puolesta. Minä sain ja sen myös hankin. Se ei henkistä huolta poista, mutta taloudellista huolta ikävän takaiskun kohdatessa helpottaisi.

Vakavan sairauden turvan hankkiminen netistä oli todella helppoa ja vaivatonta. Naputtelin itseni tälle sivustolle ja laskuri antoi vuoden vakuutusmaksuksi 175,67 euroa vuodessa 30 000 euron kertakorvauksella. Kyllä tuo summa varmasti helpottaisi mahdollisimman normaalin arjen jatkumista hämmentävässä, surullisessa ja pelottavassa tilanteessa. Tämä yhteistyö Ifin kanssa sai hieman pohdiskelemaan asioita ja oli myös hyvänä virikkeenä isän ja pojan väliseen keskusteluun perheemme vaietuista aiheista.

Elämä on näytelmä, jota kukaan ei voi valmiiksi käsikirjoittaa. Niin se on tuo luontokin, joka kuvissa näkyy. Mielettömän näköinen oli Vanhankaupunginkoski eräänä maaliskuisena lauantaina.

Aurinko siellä valaisee.

-Esko-

Koulu muuttuu ja kalusteet sen mukana

Jos muuttuu koulumaailma kovaa vauhtia, niin muuttuu myös niiden sisälleen kätkemät kalusteet. Monien koulumuistoissa elää hyvin vahvasti se oma pulpetti, jota kouluisäntä kävi kesällä tapahtuneen kasvupyrähdyksen jälkeen ruuvimeisselillä nostamassa. Sisäkanteen oli hyvä kiinnittää sinitarralla lukujärjestys ja ainahan niihin joku vuosien varrella harpilla kaiversi niitä ikuisesti eläviä klassikoita, vitu, schol suks! tai fak juu. Ennen lomien alkua täytyi pulpetti siivota huolella. Terotinroskat ja kuminpalaset ärsyttivät eniten.

Koulumaailma muuttuu kovaa vauhtia ja allekirjoittanutkin työskentelee tällä hetkellä aivan upouudessa koulurakennuksessa. Ei ole enää niitä klassisia pulpetteja. Ei ole enää sitä järjettömän painavaa televisiokärryä, josta liikuntasalissa katsottiin koko koulun voimin suomalaisten urheilumenestystä. Puhumattakaan piirtoheittimistä.

On Clevertoucheja, siirreltäviä pöytiä, VR-laseja, robotteja, Chromebookeja, 3D-printtereitä ja vaikka sun mitä. Vielä, kun olisi ihmisiä, jotka osaisivat noita kaikkia käyttää. Ajan kanssa, ajan kanssa. Pöydän nostamiseen ei muuten tarvita enää kouluisäntää ja ruuvimeisseliä. Se hoituu nappia painamalla. Vartija hänen tittelinsä taitaa nykyisin olla.

Ja on myös todella tyylikkäitä kalusteita. Veljeni työskentelee nykyään koulukalusteiden parissa ja heillä kylässä ollessaan tuli puheeksi tuo kuvissa näkyvä todella hieno mallisto. Noitahan voisi tilata kotiinkin. Eivät ne paljoa Artekeille kalpenisi. Ainakin omaa silmää kyllä miellyttävät.

Tyylikkäitä ovat uudentyyppiset koulukalusteet, toimivuudesta en lähde vielä reilun parin kuukauden kokemuksella vetämään kovinkaan suuria johtopäätöksiä. Hyviä ne olivat pulpetitkin ja kestäviä. En muuten tiedä pystyykö noihin uusiin pöytiin harpilla kaivertamaan? Vai sinnekö häviävät nämä kaiverrusklassikot uusien, kaiken kestävien pinnotteiden alle?

Oliko pulpetti aina siistinä?

-Esko-

// Kuvat: Lekolar //