En ole aikoihin, aikoihin kirjoitellut ihan vain semmoista perusjuttua. Ajatustenvirtaa ja elämän positiivisten asioiden kertailua. Aloittaessani ja pari vuotta siitä eteenpäin julkaisin postauksen jokaisena päivänä ja kerran kuukaudessa jutun otsikolla: Kuukauden positiiviset. Olisi mukava joskus palata tai ainakin yrittää palata tuohon julkaisurytmiin. En minä silloin ajatellut oikein yhtään mitään kirjoittaessani. Annoin mennä vaan. Selailin vanhoja juttuja läpi ja on siellä kyllä kaikenmoista. On syöty Sydäriä Lahessa, on muisteltu koskettavasti edesmenneitä isovanhempia ja on listattu Levottomia leikkejä.
Nyt siis tulee lähiaikojen positiivisia juttuja Esko Sakarin elämässä.
Mie rakastan sinnuu. Niin siis mie rakastan minnuu. Viittaa siis noihin todella kivoihin Kekäleen kuvauksiin, joihin minulla oli ilo osallistua. Noihin mallin hommiin en olisi ihan heti uskonut pääseväni, mutta näin se elämä kuljettelee. On hieno tunne, kun on oppinut rakastamaan itseään. Ei siis niinkuin itserakastavalla, vaan lempeällä tavalla. Elämässäni on ollut ajanjaksoja, jolloin olen vain kirjaimellisesti juossut pakoon itseäni. Niitä epämiellyttäviä tunteita ja tilanteita. Sitä kautta vajosin hetkiin, jolloin en osannut arvostaa itseäni lainkaan. Pidin Eskoa aivan täytenä nollana ja vähättelin tiedostamattani kaikkea tekemääni. Mikään ei tuntunut miltään.
Juuri tällä hetkellä suhtaudun itseeni hyvinkin myötätuntoisesti. En halua enää hypätä syvälle negatiivisuuden likakaivoon. Keskityn omiin asioihin. Asioihin, joihin voin itse vaikuttaa ja joista itse nautin. Tätä kautta sitä varmasti oppii myös ymmärtämään paremmin toisia ihmisiä ja olemaan kaikinpuolin hyvä tyyppi. Semmoinen sinä Esko oikeasti olet!
Miun äiti ja isä. Vanhempani ovat minulle todella tärkeitä ihmisiä ja toivottavasti se on teille lukijoille tänne välittynyt. Tietysti on ollut myös niitä vaiheita, kun en ole ollut heidän kanssaan tekemisissä juuri lainkaan. Semmoinen terve irtautuminen lienee oikein järkevä tehdä jossain vaiheessa elämää. Nyt on ikäänkuin polku kuljettanut takaisin lähtöpisteeseen. Sinne Joensuun Niskakadulle, jossa aina yhdessä söimme sen saman pyöreän pöydän ääressä. Hieman on askel jo kaikilla hidastunut ja lääkekaappi täydentynyt. Yhtä hyvää se omenakaurapaistos edelleen on ja yhtä vähän siinä pöydässä tunteista puhutaan. Sanotaan nyt tässä, kun äiti ja isä tämän kuitenkin lukevat. Mie rakastan sinnuu ja teitä!
Työni ja siihen liittyvä luentosarja, jota olemme kollegani Janin kanssa pitämään. Osallistujamäärät luennoillamme ovat olleet todella suuria ja palaute, jota olemme niistä saaneet on ollut todella hyvää ja kannustavaa. Aihepiirille on selvästi kysyntää. Viimeisimmän pidettyämme heitin Janin kotiin ja siinä totesimme lähes yhteen ääneen: Tämä on helvetin hauskaa ja jos jotain osaamme tehdä, niin puhua. Tätä lisää. Toivottavasti.
Arkityö koulussa on sujunut myös todella kivasti ja maailmantilanteen huomioiden, jopa todella kivasti. Luokassani on säilynyt semmoinen leppoisa ja toisia kunnioittava meininki. Erään liikuntatunnin jälkeen oppilaani pysäytti minut ja halusi kertoa seuraavan jutun: Tässä luokassa mulla on hyvä olla. Kaaduin tuolla parkilla ja heti kaikki mun luokkakaverit tuli kysymään, että tarvitsetko apua ja sattuiko sinua? Tästä tuli kyllä opettajalle todella hyvä mieli. Pysykää kettuoppilaani aina tuommoisina.
Ja loppuun pari hieman kevyempää asiaa. Elikkäs minulla on todella hieno ja kallis kukkamaljakko. Aina pestessäni pelkään, että se putoaa ja särkyy silmieni edessä tuhannen pirstaleiksi. Minulle kasvoi, kun kasvoikin poninhäntäpituinen tukka. Enää en sitä koskaan leikkaa. Luonnollinen poistuminen hoitakoon homman.
Iloa alkavaan viikkoonne!
-Esko-
// Yksi kuva: Anniina Nirhamo //
