Ystävä pysyy

” Mie oon Esko, mie oon muuttanu Joensuusta. ” Esko Joensuusta muutti Lahteen nelosluokalle. Lotilan kouluun asteli hieman pelokas poika Pohjois-Karjalasta. Kaikki oli uutta. Opettajamme nimi oli Toivo. Toivo Sokka. Mies ruskeissa khaki-housuissa ja harmaassa slipoverissa. Ei Toivo uutta poikaa sen kummemmin esitellyt. Itse oli kaveripiiri haalittava ja urheilullisena poikana tein sen jalkapallokentällä. Jallitin etelän poikia ja ammuin parit yläkulmat. Se oli siinä. Sattumalta pari luokkani poikaa asui samassa talossa kanssani. Aki ja Tuomas. Nämä pojat/miehet ovat edelleen hyviä ystäviäni ja myös pitkäaikaisimpia sellaisia.

Usein juoksen lenkin Lahdessa ja kiertelen paikkoja, joissa tuolloin pikkupoikina ja teineinä pyörimme. Tipalan metsän kivet, jossa salaa maistelimme jostain saamaamme kaksiprosenttista siideriä. Kansanopiston liikkasali, jossa pelasimme sählyä, ennenkuin koko laji oli edes rantautunut tänne Suomen kamaralle. Kaverimme isä oli Kansanopiston rehtori ja pääsimme pelaamaan saliin. Vietimme myös kyseisen opiston salissa kaverini kaverisynttäreitä vitosluokalla. Synttärit huipentuivat elokuvaan opiston auditoriossa. Elokuvavalinta oli hieman erikoinen: Tuntematon sotilas. Ei ehkä ihan nappivalinta vitosluokkalaisille.

Kyllä, ystävät on hieno asia. Minulla on todella laaja ystäväpiiri. Olen harrastanut koko ikäni urheilua ja sitä kautta elämääni on tarttunut paljon kavereita. Usein sanotaan, että urheilu yhdistää ja tämän asian voin allekirjoittaa sataprosenttisesti. Usein sanotaan, että aikuisiällä on vaikea solmia uusia ystävyyssuhteita. Tätä asiaa en allekirjoita sataprosenttisesti. Vanhemmalla iällä olen tutustunut todella upeisiin tyyppeihin ja on ollut rikkaus saada uusia tärkeitä ihmisiä elämäänsä. Kaverini ovat tulleet elämääni erilaisten sattumien kautta. On lapsuudenystäviä, pelikavereita, tv-prokkiskavereita, uusia ystäviä. Meitä kaikkia yhdistää hulluus. Terve hulluus.

Mistä tunnet sä ystävän? Et ole nähnyt tiettyä tyyppiä pitkään aikaan, mutta juttu jatkuu juuri siitä mihin se aikanaan jäi. Hiljaiset hetket eivät tunnu väkinäisiltä ja voit puhua ihan mistä vain. Voit vuodattaa ja saat tukea. Voit nauraa ja iloita. Voit olla juuri oma itsesi. Voit luottaa, että hän seisoo vilpittömästi takanasi.

Tämän samaisen tekstin olen jo aiemmin kirjoittanut ja sen voisi julkaista tänä samaisena päivänä vaikka kuinka monta vuotta eteenpäin. Paikat vaihtuvat, mutta ystävät pysyvät. Kuvistahan sen näkee, että mitä erikoisempiin paikkoihin se on ystävyys kuljetellut. Esimerkiksi bokserit jalassa tököttämään muotinäytökseen.

Ystävät ja kaverit, ootte just hyviä!

-Esko- 

En uskalla nauraa ja olla liian positiivinen opehuoneessa

Mitäs me Jani keksittäs? Siinä istuimme noin vuosi sitten opehuoneemme sinisillä sohvilla. Aloimme sitten pohdiskelemaan jotain hyväksi todettuja käytänteitä, joilla tätä työtämme jaksaa pääosin tehdä hymy huulilla ja hyvällä meiningillä. Yhtäkkiä meillä olikin parisenkymmentä kalvoa valmiina. Yhtäkkiä olimmekin jo pitämässä Jyväskylän yliopistolle ensimmäistä luentoamme. Tai ehkä käyttäisin ennemmin sanaa keskustelutuokiota. Nyt tuota settiä on vedetty jo monet kerrat. Jokaisen jälkeen on ollut aina hyvä fiilis. Tämmöiselle hieman rosoisemmalle tyylille on selvästi kysyntää. Siellä on seassa ripaus sitä kuuluisaa rokkenrollia. Asioista puhutaan suoraan, turhia kaunistelematta. Puolin ja toisin.

Toivottavasti olemme voineet antaa kuulijoillemme jotain ajateltavaa. Sitä ovat he ainakin meille antaneet. On ollut opettavaista kuulla muiden alan ihmisten kokemuksia omilta työuriltaan. Ihan hirveän mukavilta ne eivät tosin ole ihan kaikki kuulostaneet. Kirkkaimpina ovat mieleeni jääneet ainakin seuraavat tarinat. Olisivatpa ne fiktiota, mutta näin ei taida valitettavasti olla.

”Pelkään, että tulen kohtaamaan työssäni riittämättömyyttä ja en jaksa.” Näin sanoi eräs toisen vuosikurssin opiskelija. Opiskelija, joka ei ole vielä edes valmistunut siihen haaveidensa ammattiin. 

”En uskalla nauraa ja olla liian positiivinen opehuoneessa. En ole varma, mitä ne muut minusta ajattelevat.” Kyllä työssä, kun työssä tulisi voida olla täysin oma itsensä. Jos naurua ja iloa joutuu panttaamaan, niin auttamatta ollaan menty väärälle polulle ja pahasti.

”En viitsi lähteä töistä kotiin ajoissa. Muut jäävät suunnittelemaan tunteja koululle ja luulen, että en onnistu pitämään yhtä hyviä tunteja, kuin he.” Niinsanottu oma hiihto se paras hiihto. 

”Olin ollut pari viikkoa töissä. Vanhemmat kollegat tulivat hymy huulilla sanomaan, jotta tee nyt vielä pari vuotta tuolla meiningillä. Tulet kuitenkin väsymään jossain vaiheessa.” Kyllä se mentorin tuki on tärkeää. Tai, no ei kaikissa tapauksissa.

Tämä opettajan työ on tärkeää ja merkityksellistä. Liian vakavaa se ei saisi olla. Tälle alalle, kun saisi edes pilkahduksen lisää huumoria, hymyä ja toistan itseäni: sitä kuuluisaa rokkenrollia. Kuten kollegani Jani luentokalvoihimme kirjasi. Pirteä ja hyväntuulinen opettaja -> Pirteät ja hyväntuuliset oppilaat. Tähän minä pyrin, vaikka eihän se aina ihan helppoa ole.

Lauantaina onkin luvassa sitten toistaiseksi kirkkaasti suurin luentomme. Saimme kutsun Joensuun seudun opetushenkilöstön koulutukseen, jossa ilmoittautuneita on yli 300. Kyllä, yli 300. Ei muuta, kun hymyä huuleen ja katseet kohti lauantaita. Niin ja voisipa näitä joskus pitää ihan lähijuttuina. Se olisi ihanne ja tavoitteemme. 

Rok ja oli muuten upea kakku keskiviikkona opehuoneemme pöydällä!

-Esko-