Eilen kirjoittelin pitkästä aikaa hienoisen tummemman muistelotekstin ja palailin niihin syviin vesiin, jossa uin vuonna 2016. Mietiskelin kuinka tuo musta uimakoulu näyttäytyy vielä näin kolmen ja puolen vuoden harjoittelun jälkeen. Ihan uimamaisteritasolle sitä kukaan tulee koskaan elämässään pääsemään, mutta hyvillä ja vakailla vesillä sitä jo polskutellaan. Ja se palautteen määrä, jonka tuo teksti sai aikaiseksi oli todella mieltä lämmittävää. Yksi huomio ja muutos esimerkiksi vuoteen 2016 on se, että kommentointi on enemmän ja enemmän siirtynyt Instagramin Stories- puolelle. Eikä siinä mitään.
Tuli paljon palautetta. Sitä tuli naisilta ja sitä tuli myös miehiltä. Se oli hienoa huomata, koska jo blogini perustamisen aikoihin yksi tavoitteeni oli saada mukaan myös mieslukijoita. Uskon, että heitä on, vaikkei sitä kovin moni myönnäkään. Etenkin tämä kappale herätti ihmisissä paljon tuntoja: …jotain jälkiä se on saattanut jonnekin jättää. Esimerkiksi uuden parisuhteen rakentaminen on ollut itselleni todella haastavaa. Olen tavannut upeita ihmisiä, mutta aina tietyn intensiivisen ihastumisen ilotulitusvaiheen jälkeen tapahtuu jotain. Sitä tässä on tullut pohdittua, että mitä se oikein on? Voiko siellä jossain mielen takalokeroissa olla vielä joku pienoinen merimiessolmu avaamatta? Aika monta kertaa on myös saanut avata vastauksen kysymykseen, mites oot vielä sinkkuna?…
“Joo, Esko just tämä.” “Olisin voinut itse kirjoittaa tuon jutun.” “Minulla ihan sama.” “Toinen osoittaa kiinnostusta ja viimeistään siinä vaiheessa minä pakitan.” “Esko, sinä et ole yksin.” ym…Esko ei näemmä todellakaan ole yksin näiden asioiden kanssa. Nämä taitavat olla ihan universaaleja ja todella yleisiä juttuja. Avoimuudestani on myös paljon kiitelty. Itse en enää osaa edes ottaa näitä juttuja mitenkään superavoimina. Olen jotenkin niin tottunut kirjoittamaan tunnoistani, niistä hyvistä ja myös niistä vähän mustemmista. Täyttä idiotismia varmasti jonkun mielestä.
#ainaonjotain on lanseeraamani juttu ystävieni keskuudessa. Sitähän tuossa kappaleessa sivuttiin. Miten aina tulee jotain sen alkuvaiheen jälkeen? Mikä se juttu oikeasti oikein on? Siihen ei varmasti ole mitään oikeaa vastausta. Onko se pelkoa menneestä? Onko se pelkoa mahdollisesti tulevasta? Onko se tämän nykyisen sovellusrakkauskulttuurin mukanaantuoma ilmiö? Ehkä jossain nurkan takana onkin se täydellisempi ja ihan täydellinen ihminen. En ole rakkaustohtori, mutta tuohon viimeiseen kohtaan voisin sanoa, että ei semmoisia ihmisiä ole olemassakaan. Toisilleen täydellisesti sopivia kyllä on, toivottavasti.
Tässäpä sitä taas huomasi eilisen jutun jälkeen mikä on E2O-blogin oikea linja. Se on rehellinen ja rohkea avoimuus. Siitä on tämä tehty. Hieman se on ollut hukassa, mutta lähdetäänpäs taas syksyllä 2019 kohti sitä vanhaa, tuttua punaista lankaa.
Kiitos kaikille myötäelämisestä ja oikein kivaa aurinkoista iltaa!!
-Esko-
// Kuva: Veera Korhonen //
