Katselin sunnuntai-iltana Twitchistä Aleksi Valavuoren hostaamaa keskusteluohjelmaa. Vieraina olivat tuolloin Jarmo Kekäläinen sekä Columbus Blue Jacketsissa upeaa jääkiekkouraansa jatkava Mikko Koivu. Allun showta tulee aina ajoittain katsottua. Pidän keskustelun luonteesta, jossa puhutaan urheilusta ja toki kaikesta muustakin rennolla otteella. Vieraat esiintyvät täysin omana itsenään ja käsikirjoittamattomuus toimii tässä konseptissa täydellisesti. Eilen tulin padel-vuorolta kotiin ja laitoin jälleen Twitchin taustalle pyörimään.
Tällä kertaa puhuttiinkin täysin erilaisesta tapauksesta. Vieraana oli mies, joka on ollut lähiaikoina paljon erinäisten lehtien otsikoissa. Mies, joka maksaa elatusmaksuja lapsesta, jonka biologinen isä hän ei DNA-testin perusteella ole. Istuin hikisenä sänkyni reunalla ja seurasin keskustelua. En lähde ruotimaan tapausta sen syvemmin, koska koko vyyhti kuulosti niin järjettömältä. Niin järjettömältä ja koukeroiselta, että edes viiden tähden trilleri tai draama tai kauhuelokuva ei moiseen kykene. Tämä on kuitenkin ihan oikeaa elämää ja ohjelman edetessä tuli enemmän hiki, kuin hetki aiemmin päättyneellä padel-vuorolla.
Minkälaisia fiiliksiä kyseinen keskustelu minussa sitten herätti? Epäuskoa ja ajoittain tuli ihan fyysisesti paha olo. Pakko on kyllä myös nostaa niin käsittämättömän asian kanssa painivalle miehelle hattua. Hän puhui koko lähetyksen äärimmäisen rauhallisesti ja asiallisesti. Korosti moneen kertaan, kuinka hänen tilannettaan kommentoidessa on aivan turha räyhätä, lietsoa tai mitään muutakaan älytöntä. Kuinka hänen lähtökohtainen tavoitteensa on saada asia monen ihmisen tietoisuuteen, jotta tämmöisiä tilanteita ei enää tulevaisuudessa kenellekään koskaan tapahtuisi.
Kysyttäessä huoltajuuskiistoista ja niihin liittyvistä oikeusprosesseista hän antoi ainakin minulle todella mieleenpainuvan vastauksen. Sen kirjasin ylös suoraan tuonne puhelimeni muistiinpanoihin. Mies ei halunnut lähteä tekemään mitään jakoa naisten tai miesten välille. ”Kusipäisyys ei ole kummankaan sukupuolen etuoikeus.” Ei, sitä ei todellakaan ole. Kusipäinen käytös erotilanteissa sekä mahdollisissa huoltajuuskiistoissa vaikuttaa aina kaikista eniten niihin yhtiin osapuoliin. Niihin kaikista pienimpiin.
Hyvää yötä rakas ja pusut poskelle. Pörröisten nalleunilasien silittely ja varmistus, että ovat varmasti kunnolla. Korvaa ei saa painaa. Heittäydyin omalle sängylle ja avasin touhukkaan päivän päätteeksi sähköpostini. Siellä olikin viesti, joka merkitsi minulle todella paljon. Usein sitä on miettinyt, että onko omien kipupisteiden jakamisessa kymmenille tuhansille ihmisille hyvinkin avoimesti yhtään mitään h”#€%&n järkeä?
Pitäisikö vain säätää valkotasapainot ja valotus täysille? Kirjoitella skumppailloista ja hygestä (kauhea sana) elämästä pörröiset villasukat jalassa. Ei, ei se ole yhtään minua ja skumpastakin tulee vain pää kipeäksi. Jatketaan vanhalla tutulla linjalla ja pilkonkin tähän kirjoitukseen tuota tärkeää minulle saapunutta sähköpostia. Sähköpostia, joka sai kirjoituksilleni niinsanotusti siivet.
”…kun oma elämä tuntui murenevan silmissä ja tuntui että kaikki mihin on uskonut lähti silmänräpäyksessä pois.”
Sitä vaan haluaa aina uskoa, että hyvinhän tämä elämä tässä kuljettelee. Avoimen keskustelun merkitystä ei voi koskaan korostaa liikaa. Sohvan eri nurkat ja puhelimesta heijastuva vaalea valo kasvoilla ei ole se optimaalisin asetelma. Mitään ei saa, eikä voi pitää millään tavalla itsestäänselvyytenä.
Tulevaisuus, johon haluat uskoa voikin lähteä pois siinä silmänräpäyksessä. Seuraavat kuukaudet nämä samaiset silmät ovatkin muurautuneet lähes umpeen. Ja kuinka paljon ihminen voi vuodattaa kyyneleitä ennenkuin ne loppuvat?
”…Koin tässä taannoin eron joka veti maton totaalisesti jalkojen alta. Tilanne aiheutti itselleni täydellisen burn outin. Jouduin jäämään melko pitkäksi aikaa pois töistä ja turvautumaan työterveyden huoltoon. Ennen olen käynyt siellä lähinnä flunssan takia, mutta tällä kertaa henkinen flunssa kävi ylitsepääsemättömäksi ja tuntui ettei henki kulje. Olen ikuisesti itselleni kiitollinen ja ylpeä siitä että sain aikaiseksi hakea apua silloin kun tuntui ettei omat voimat riitä alkuunkaan.”
Se on tuo ”henkinen” flunssa melkoisen hirveä ja pelottava tilanne. Itse ikäänkuin irtauduin kehostani. En tuntenut enää itseäni ollenkaan ja mieleeni tulvi ajatuksia, joita en edes tunnistanut omikseni. Lapsen kanssa touhusin, mutta muuten olin kuin etälamauttimen kohdannut teflonilla kuorrutettu muumio. Syytin itseäni kaikesta ja käyttäydyin, kuten kunnon mul”#n pitääkin.
Näin vuosien jälkeen nuo asiat tuntuvat jo aivan järjettömiltä urpoiluilta. En minä sille mitään mahtanut ja en niitä tahallani tehnyt. Elin, mutta en elänyt. Voisi sanoa, että elelin elämääni. Herätessään sitä usein toivoi, että pääsisipä jo takaisin nukkumaan. Kerran täällä vain eletään, ei elellä. Ja onneksi elämä alkoi jälleen pikkuhiljaa tuntumaan elämältä.
Flunssan takia en muuten ole koskaan vielä työterveydessä käynyt. Miksi se ”henkinen” flunssa koetaan edelleen jotenkin häpeällisenä?
”Nyt tilanne on jollain tavalla parempi. Pelottaa jopa kirjoittaa tuo tähän koska tiedän että tästä vuodesta tulee todella käänteentekevä. Tulee monta outoa ja uutta asiaa vielä eteen jotka joudun käsittelemään. Esimerkiksi kun lapsi lähtee ensimmäisen kerran yökylään uuteen perheeseen tulee varmasti tekemään kipeää. Vaikea kuvitella tilannetta että sanoisin lapselleni hyvää yötä kasvotusten ainoastaan 180 kertaa vuodessa.”
Tämä!! Eroja tulee ja menee. On niitä tässä jo muutamia tullut tuon ”kohueron” jälkeenkin. Eikä niissä mitään. Ne täytyy ottaa vahvuutena ja kaikki ihmissuhteet ovat omalla tavallaan opettavaisia kokemuksia.
Suurinta hämmennystä, pettymystä ja häpeää itselleni on aiheuttanut sen omaan päähän taotun isyyden täydellinen muutos. Nyt tämä ei mennytkään ihan niinkuin olin suunnitellut. Mitä kaikki muut ajattelevat? Ikuinen epäonnistuja! Ja nimitys etäisä on mielestäni aivan perseestä! Fyysisesti voi olla etäisempi, mutta henkisesti en halua koskaan olevani millään tavalla etäinen. Tämä on asia, jota varmasti tulee prosessoitua aina ja aina uudestaan.
Meillä on nykyään yhdessä aina ihan mielettömän kivaa. Nykytekniikka mahdollistaa säännöllisen yhteydenpidon ja virtuaalisestikin voi hyvät yöt toivottaa. Rakkaus ei katso kilometrejä. Vaikka rakkaus ei niitä välistä poistakaan. Nykytilanteesta täytyy poimia mukaan juuri niitä valoisia hetkiä. Ne kantavat varmasti pitkälle ja pitkälle tulevaisuuteen.
“Halusin sanoa sinulle että blogillasi ja avoimuudellasi on ollut järjettömän iso vaikutus omaan hyvinvointiin viime kuukausien aikana. Kiitos siitä! Löydän hämmästyttävän paljon samoja tunteita ja tilanteita kirjoituksista.“
Itsekin lueskelin paljon erinäisiä teoksia. Soittelin välitunnilla miesten vertaistukipuhelimeen ja keskustelin saman setin kokeneiden ystävien kanssa. Iholla-sarjassa mukana ollut Jukka oli alkumetreillä korvaamattoman tärkeä ukkeli. Hän tiesi mistä puhui, vaikka hänen silloin antama ohjeensa: Aika parantaa tuntuikin silloin maailman huonoimmalta ohjeelta. Ei tunnu enää. Vertaistuella on valtava merkitys vaikeissa tilanteissa.
Nyt on itse voinut antaa jollekin ihmiselle jotain takaisin. Ne hieman tummemmat kirjoitukset (Paula Vesalan sanomat raasteet) ovat aina hieman kuumottavia. Joillekin saattaa piirtyä kuva, että edelleen täällä asustelee vanhan elämän takaisin haluava iloton nelikymppinen ikuinen peräkammarin poika. Sanotaanko, että ei se ihan niin mene.
“Vielä tovi sitten pelkäsin tulevaisuutta hemmetisti. Nyt huomaan yhä useammin miettiväni tulevaisuutta uteliaisuudella. Tiedätkö, jotain hyväähän siellä täytyy olla minullekin.“
Kuulostaa niin tutulta. Se tulevaisuuden pelko sulkee niin monia ovia ja mahdollisuuksia. Itse seisoin siinä oven edessä. En edes antanut sen oven avautua. En edes halunnut nähdä niitä sen taakse kätkettyjä miljoonia hyviä ja iloisia asioita.
Ovet auki, tai aluksi kannattaa vain hieman raottaa. Hyvät asiat kyllä uskaltavat astua sisään, jos on itse ne valmis ottamaan vastaan.
“Kiitos!”
Mies, kiitos itsellesi. Suuri kiitos itsellesi. Haluan toivottaa sinulle ja lapsellesi kaikkea hyvää. Se mikä ei tapa, saattaa harmittaa aika isosti. Hymyä huuleen ja elämä kyllä kantaa. Aika parantaa!
-Esko-
P.S. Nuo kuvat ovat ihan ensimmäisistä blogikuvauksista. Samat kuoret, mutta eri sisältö on tuolla miehellä.
// Kuvat: Jere Lehtonen. Viestin pilkkomiseen saatu lupa lähettäjältä //
