Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
Browsing Tag

koulu

, , , ,

Ei saa lyödä! Ei saa kiusata!

2.4.2019

Palailin hetki sitten Tampereelta, jossa järjestettiin suuri Liikkuvan koulun organisoima seminaari. Päivistä jäi todella hyvä, joskin hieman väsynyt olo. Noh, tästä viimeisestä voi syyttää ainoastaan itseään ja hieman venähtänyttä eilistä käytännön tanssipajaa. Nämä Liikkuvan koulun seminaarit ovat täysin poikkeuksellisia verrattuna useisiin tämän alan koulutustilaisuuksiin, siis ainoastaan positiivisessa mielessä. Tampere-talon käytävillä vallitsi rennonletkeä ja positiivinen tunnelma. Tämmöistä soisi laskeutuvan enemmänkin tämän koko opetusalan päälle. Turha kiristely oli tipotiessään. 

Viime vuonna osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa kyseiseen seminaariin ja silloin tähtihetkenä oli yllättävä kohtaaminen edelleenkin minulle lempeällä äänellään iltasatuja lukevan Maaret Kallion kanssa. Tänäkin vuonna mukana oli paljon laadukkaita ja herätteleviä puheenvuoroja sekä toiminnallisia pajoja. Niin ja tietysti buffetlounaita rauhallisesti seurustellen. Ajoittain on erittäin piristävää olla itse se kuuntelija ja tiedon vastaanottaja. Sai vain istua ja kuunnella alansa rautaisia ammattilaisia. 

Lähes jokainen kuuntelemani puheenvuoro nivoutui jollain tavalla lapsen ja nuoren oikeanlaiseen kohtaamiseen. Heidän omien vahvuuksien tunnistamiseen ja niiden esille puristamiseen. Positiivisen, huomioivan, sekä oikeasti välittävän ilmapiirin luomiseen. Jenni Pääskysaari toi esiin ääneen sanomatonta tarvetta, Tuomas Kyrö puheli rennosti vanhan opettajansa Pekka Paappasen kanssa nuoren potentiaalin etsimisestä ja joissain tapauksissa sen löytämisestä.

Lämminhenkisen kohtaamisen merkitys on myös minun mielestäni opettajan työn yksi merkittävimmistä asioista. Todella harmi, että nykymenolla nuo kohtaamisen hetket ovat hautautumassa kaikkiin niihin opetustyön ulkopuolisiin asioihin. Aina niihin yksilöllisiin kohtaamisiin ei luokanopettajarentun aika vaan riitä. Se on todella harmi se.

Herättelevimmän puheenvuoron piti kirkkaasti Iceheartsin perustaja Ville Turkka. ”Icehearts-toimintamalli on osoittautunut toimivaksi erityisesti syrjäytymisvaarassa olevien poikien kanssa työskentelyyn sekä miesten kutsumiseen mukaan sosiaali- ja kasvatustyön tekemiseen. Enin osa pojista on kiinnostunut liikunnasta ja osallistuu mielellään ohjattuun urheiluharrastukseen. Kasvattaja käyttää työkalunaan joukkueurheilua. Kasvattaja tuo lapsille luontevasti kiinnikkeen oman sukupuolensa erityisyyteen. Suuri osa mukaan valittavista pojista tulee perheistä, joissa miehen rooli kasvattajana on olematon tai vähäinen. Syrjäytymisvaarassa olevien tyttöjen kohdalla Icehearts-toimintamalli on poikkeuksellinen – se kutsuu vetäytyvät sekä passiivis-aggressiiviset tytöt yhteisöön – joukkueeseen ja antaa tytöille roolimallin aktiivisesta, itseään kunnioittavasta naisesta, joka toimii tasa-arvoisena poikien ja miesten kanssa, eikä suostu alisteiseen, helposti hyväksikäytettävään asemaan.”

Kyllä kehitti Ville Turkka äärimmäisen upean toimintamallin. Ei voisi enää paljon tärkeämpää työtä syrjätyvän ja vaikeassa tilanteessa olevan lapsen eteen tehdä. Lupaus kahdentoista vuoden yhteisestä matkasta on jotain niin arvokasta, että vaikea sitä on tähän edes kirjoitella. Iceheartsin toiminnassa on tällä hetkellä mukana jo yli 600 lasta. Paljon, paljon enemmällekin olisi varmasti tarvetta. Villen puheenvuoro oli hieno ja jämäkkä. Yksi ja sama dia oli taustalla koko esityksen ajan. Tällä kertaa sana kertoi enemmän kuin tuhat kuvaa. Hieman matalaääninen ja rautainen ammattilaisen sana.

Ensimmäiset säännöt ihan ensimmäisessä Villen perustamassa joukkueessa tulivat pienten poikien omista suista. Ne olivat seuraavat. Ei saa lyödä. Ei saa kiusata. Niiden ympärille on hyvä rakentaa.

Hyvä seminaari. Ensi vuonna uudestaan.

-Esko-

// Kuva: Jere Lehtonen Lainaus ja lähde: Icehearts.fi //

Comments (3)
, , , ,

Perjantain vanhat: Työsuhde-etuna tarrakuvat

1.3.2019

Elämäni ensimmäinen luokkakokous lähestyy. Elämäni ensimmäinen opettajana. Tähän sopii siis hyvin perjantain vanhaksi koulumaailman syövereihin sukeltava kirjoitus.

//// Taas on tämä aika vuodesta. Saavut opettajanhuoneeseen ja kahvipöydällä on kasassa henkilökunnan koulukuvat. Kauhunsekaisin tunnelmin kaikki kaivavat kasasta omiaan ja lopulta todetaan yhteen ääneen miten vuodet ovat tehneet tehtävänsä. Siis parempaan suuntaan tietysti. Joissain ammateissa työsuhde-etuihin kuuluu autoedut, yksityinen terveydenhuolto, kuntosalikortit ja saattaapa menestyneet työntekijät lähteä firman kustantamalle lomareissullekin. Me saamme työsuhde-etuna tarrakuvat, mutta myös paljon muuta ja arvokasta.

Paljon puhutaan nykypäivänä opettajien työn kuormittavuudesta ja jatkuvasta kiireestä. Jo minun lyhyellä työuralla olen tämän ilmiön huomannut. Avustajien määrät on vedetty minimiin ja se kirjaamisen määrä, ah sitä vaan tulee lisää ja lisää. Itsekin sain alkupotkun ammatinvalintaani avustajan työn kautta. Saipa siitä lisäpisteitä OKL:n pääsykokeisiinkiin. Moni opettajan ammatin valinnut ystävänikin toimi ennen yliopistopolkua koulunkäyntiavustajana. En ymmärrä, minne ovat kaikki nuoret avustajat kadonneet. Tai ymmärrän, ei heille ole enää työpaikkoja.

Niin, ja se kirjaaminen. Jokainen asia tulee nykyisin kirjata ylös ja se lippusten ja lappusten määrä tässä työssä on loputon. Olisi niin tärkeää, että opettaja voisi keskittyä päätyönään opettamiseen ja aitoon oppilaidensa kohtaamiseen. Koen, että aito keskustelu lapsen kanssa antaa paljon enemmän kuin kirjaaminen. Kirjaaminen vaikkapa siitä, että Petteri heitti Kaisan lenkkarit vessanpönttöön tai Petra huijasi Jussin syömään kastematoja. Itse en varmasti ole paras opettamaan pedagogisesti täysin oikein, en jaksa laminoida jokaista nimikylttiä, en istu tunteja työpäiväni jälkeen työpaikallani, mutta oppilaita osaan mielestäni kohdata oikealla tavalla.

Kastemadoista takaisin kunnon kansalaisiin. Ammattini arvokkaimpiin asioihin kuuluu ehdottomasti se,  jos saat lapsen ja nuoren innostumaan aidosti koulunkäynnistä ja ymmärtämään asian, että koulua ei käydä vanhempia tai opettajaa varten. Koulua käydään omaa itseä varten ja tässä nykyään aika raadollisessa maailmassa koulutuksen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Sydäntäni on ihan kauheasti lämmittänyt vanhojen oppilaideni kohtaamiset ja lähetetyt sähköpostit, joiden sanomana on ollut se, että olen saanut omalla erikoisella opetustyylilläni heidät panostamaan koulunkäyntiin. Saanut heidät valitsemaan siellä murrosiän taitekohdassa sen oikean polun. Kannatti siis välillä saapua luokkaan kärrynpyörällä, kannatti seisoa käsillään luokan edessä. Heittäytyä, pistää oma persoona peliin. Peliin, josta haluaa päästää maailman kiemuroihin itseään kunnioittavia, hurtilla huumorilla varustettuja lapsia ja nuoria.

Tarrakuva-arkki tuossa pöydällä ja sen vieressä luokkakuva. Luokkakuva, jossa 24 oppilasta. Mitäköhän heistäkin tulee ”isona”? Toivottavasti kaikki löytävät sen oman ja oikean polkunsa, jolle minä pyrin antamaan mahdollisimman hyvät lähtökohdat. Toivottavasti he voivat vuosien päästä katsoa kuvaa ja todeta. ” Tuo meitä puolet pidempi rillipää oli kyllä outo äijä. Opettaja, joka oli meidän puolella, oli kaikille tasapuolinen ja antoi reppuihimme hyvät eväät tulevaisuuteen.”

Kuka haluaisi vaihtaa tarrakuvan?

-Esko- ////

Comments (2)