Tänään lopettelimme matematiikan tuntia ja yllättäen yksi pikkusankareista käveli viereeni ja antoi minulle postikortin, jonka hän oli itse hienosti kirjaillut. Kiitin kovasti ja laitoin kortin sotkuiselle opepöydälle odottamaan rauhallisempaa hetkeä tutustua sen sisältöön. Välitunti alkoi ja jäin hetkeksi istuskelemaan luokkaani. Otin kortin käteeni ja aloin sitä lueskelemaan. Viimeiset rivit olivat kyllä äärimmäisen liikuttavia. Ne kuuluivat näin: “Olet kaikki mitä koululainen voi vain haluta. Kiitos, että opetat meitä.“
Juuri viimeksi kirjoittelin positiivisen palautteen ja mukavien sanojen merkityksestä. Raapustin, kuinka yritän muistaa aina kehua ja kannustaa näitä pieniä oppilaita. Kivat sanat toimivat isolta pienelle, mutta kyllä se pienen ihmisen palaute myös isomman mieltä kovasti lämmittää. Jotenkin nämä lasten kirjoittamat sekä sanotut palautteet ovat niin aitoja, niin välittömiä.
Voi, kun sitä itsekin muistaisi aina ajoittain ystäville tai ihan kenelle vain niitä mukavia sanoja viestittää. Leveää hymyä ja jo hieman kiillevaurioisia etuhampaita voisi entistä enemmän ympärilleen kylvää. Etenkin tämmöisinä hienoisen tuulisina maailman aikoina.
Eipä sitä arjessa siellä luokassa touhutessa aina edes muista tai tajua, kuinka tärkeä henkilö sitä saattaakaan olla oppilailleen. Ne arjen pienet hetket ja sutjautukset ihan oikeasti saattavat jäädä elämään niiden pienten ihmisten päähän. He vuosien jälkeen vielä muistavat, kuinka se partasuinen ukko teki luokassa kärrynpyöriä tai kehui onnistuneesta suorituksesta. Heitti yläfemman (koronaturvallisesti), kun huomasi oppilaidensa auttaneen luokkakaveriansa. Komensi ja ääntään korotti, kun siihen oli aihetta.
Ja sitten eikun lumitöihin. Kivaa iltaa!!
-Esko-
// Kuva: Mirko Leskinen //