”Sinä olet aivan tavallinen mies, menossa kotiin. Sinut kyllä tunnetaan, sinä et tunne ketään. Sinusta tiedetään kaikki, sinä et tiedä mitään…” Tähän heti alkuun haluan selventää, että tämä ei ole ylimielinen ”ettekö muka tiedä kuka minä olen”-tyyppinen kirjoitus. Kuuntelin Vesalan biisiä ja nuo sanat. Tuli mieleen oma elämäni. Ja ne keskustelut mitä esimerkiksi Ruisrockissa oli todella paljon. Ei sitä itse oikein ole edes sisäistänyt, kuinka paljon ihmiset minusta tietävät. Moni lisäsikin keskustelun loppuun, että kuin olisi vanhan kaverin kanssa keskustellut. Juttelutuokiot olivat todella antoisia ja mukavia, kiitos niistä.
Ajoittain sitä pohdiskelee, että onko tässä kirjoittamisessa mitään järkeä? Mitä järkeä on jakaa omaa elämäänsä kaikelle kansalle? Minulle kirjoittaminen on kuin oman elämäni rock-lyriikkaa ilman säestystä. Tarinoita omasta elämästäni. Ihan oikeasta elämästäni. Olen avannut takkini kaikelle kansalle. Kääntöpuolena tässä kaikessa on se, jonka joku lukijani aikoinaan hienosti ilmaisi. Mitä enemmän takkiasi avaat, sitä enemmän sinne mahtuu puukkoja ja verbaalisia luoteja. Takki on auki ja sillä mennään. Tämä on minun tyylini elää elämääni. Minulla on arkityö, jota rakastan. Arkityö, jonka vastapainoksi kirjoitan.
Verbaalisille luodeille olen pukenut päälleni kunnon liivit. Vähän ne terävimmät joskus nipistävät, mutta läpi eivät enää tule. Nostan hattua todella paljon minua huomattavasti nuoremmille bloggaajille ja vloggaajille. Mietin itseni parikymppisenä miehenalkuna. Itsetunto ja minäkuva olivat vielä rakentumassa. Tunteiden käsittelytaidot minulle kehittyivät vasta reilusti yli kolmekymppisenä. Onneksi silloin ei ollut vielä blogeja. Ei ollut edes kännyköitä kaikilla. Tämä nettimaailman raadollisuus on ajoittain erikoista. En ymmärrä ajattelumallia, jossa eletään etsien toisten virheitä. Eikö olisi huomattavasti helpompaa elää etsien toisista niitä positiivisia ja hyviä puolia. Iloita toisten onnistumisista. Kannustaa ja tsempata epäonnistumisissa.
Tänään minun elämässäni oli hetki, jossa olin maailman onnellisin hyvän ystäväni puolesta. Hän oli saanut kauan etsimänsä työpaikan. Soitti siitä minulle. Olin Stockmannin hississä. Kaikki karvani nousivat pystyyn ja tuli kylmät väreet. Teki mieli huutaa ja onnitella. En kehdannut, koska suomalainen ei hississä puhu. Astuin hissistä ulos. Soitin takaisin ja onnittelin, vähän ehkä huusinkin. Itsellenikin tuli todella hyvä mieli.
Satavuotiaan Suomen teema on YHDESSÄ. Hieno teema, todella hieno. Onnistumiset tuntuvat paremmilta yhdessä. Epäonnistumiset on helpompi käsitellä yhdessä.
Positiivisesti yhdessä!
-Esko-
// Kuvat: Jere Lehtonen. Lainaus: Vesala. Tavallinen nainen //
Vuosi sitten samaan aikaan kirjoittelin