Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
Browsing Tag

muutos

, , , ,

Mitä muuta työtä voisin tehdä, kun opettaa??

10.1.2019

Kaksikymmentä vuotta sitten aloitin työskentelyn koulumaailmassa. Siis kaksikymmentä vuotta sitten. Kuulostaa ainakin omaan korvaani todella oudolta. Minähän olen vasta vähän reilu parikymppinen, eikun. Vuonna 1999 astelin ensimmäistä kertaa koulunkäyntiavustajaksi lahtelaiseen lievästi kehitysvammaisten kouluun. Siitäpä se sitten lähti. Väliin on mahtunut vähän Joensuu-seikkailua ja tietysti yliopisto-opinnot. Töitä olen tehnyt lähinnä vain kouluissa sijaisena, ohjaajana kehitysvammaisten aikuisten kesäleireillä ja myöhemmin ihan virassa olevana luokanopettajana. 

Useissa yhteyksissä on tullut vastaan kysymys, että mitä tekisin työkseni jos en olisi opettaja? Tätä en ole koskaan oikein tosissani edes pohtinut. Jotenkin olen niin adaptoinut pääni tähän ajatukseen, että eläkeikään asti seison siellä luokkani edessä ja laulan mahdollisesti Suvivirttä aina keväisin. Ja mitä muuta työtä voisin edes tehdä, kuin opettaa? Pidän työstäni, mutta ajoittain on varmasti todella piristävää miettiä jotain muuta. Pitäisi olla rohkea. Ottaa vuosi virkavapaata ja työskennellä joissain ihan muissa ympyröissä. Tämä kasvatustieteen maisterin tutkinto ei vaan avaa ovia kovinkaan monille uusille urille.

Koulumaailma on muuttunut melkoisesti tässä työurani aikana ja joskus sitä heräilee mieleen erinäisiä ajatuksia. Syökö tämä uusi opetussuunnitelma kaikki vahvuuteni opettajana? Viekö tämä mukanaan kaiken sen, jonka takia aikoinaan tälle alalle hakeuduin? Kun meille esiteltiin kovaäänistä ja mikrofonia, johon puhumalla saat äänesi kuuluviin suurissa tiloissa, suurille ryhmille lapsia. Tervetuloa Mariellalle, tänään risteil…eikun opettajananne on Esko. Hyvät huomenet haluan toivottaa ilman mikrofonia, ihan kasvotusten ja mahdolliset yläfemmat oppilailleni heittää. 

Lukiessani opettajista, heidän väsymisestään ja muusta negatiivisesta, joita media tasaisin väliajoin otsikoihin nostelee. Mieleeni nousee ajoittain kysymys, että hoidanko minä työni ihan päin h######ä, kun en koe samalla tavalla ja yleensä lähden kotiin silloin, kun työpäiväni päättyy. En osaa stressata työasioista. En osaa tuoda työasioita kotiini. En rakenna jokaista oppituntia digitalisaatiotekniikan keinoin, vaan käytän edelleen opekirjoja. Olenko tippumassa tästä uudesta kelkasta? En tiedä, mutta en halua unohtaa niitä vuosien aikana rakennettuja tapojani, joilla jaksan tätä työtä tehdä hyvällä fiiliksellä ja heittää tarinaa siellä luokan edessä.

Nyt tämä teksti lähti vähän karkailemaan, joten palataanpas alkuperäiseen ideaan. Niin, että tekisiköhän minulle kaavoihin kangistuneelle ukkelille hyvää käydä tekemässä pieni välihyppy tuntemattomaan? Käydä jossain muualla toteamassa, että kyllä se minun paikkani kuitenkin on siellä oppilaiden edessä. Nuorempana haaveilin, kuinka mukava olisi työskennellä vaatekaupassa. Nytkö olisi aika toteuttaa tämä haave? Viimeksi en päässyt, kun ei ollut työkokemusta. En varmasti pääse nytkään, vaikka on työkokemusta. Hienoisen erilaiselta alalta.

Ehkä kuitenkin uskon rakasta edesmennyttä isoäitiäni, joka minulle aikoinaan totesi: ”Sinä se Esko olet ihan oikealla alalla, kun osaat niin hyvin olla lasten kanssa.” Niin, mummu osaan, osaan, mutta voisihan sitä joskus olla ihan piristävää tehdä jotain ihan muuta. Tai onhan se ihan tervettä edes miettiä sellaista vaihtoehtoa. Nimenomaan miettiä, koska lähes sataprosenttisen varmasti kurvaan taas ensi syksynä siihen tuttuun parkkiruutuun luokanopettajan paperinen päiväkirjakalenteri kädessäni. Hymy huulillani. 

-Esko-

Comments (2)
, , ,

Ollaanko isi aina yhdessä?

25.4.2017

” Voiko omasta perheestä saada potkut?” Näin mietti seitsenvuotias Tim Templeton makaillessaan sängyllä ja tuijotellessaan kattoa elokuvassa Boss Baby. Hänen perheeseen oli tullut uusi perheenjäsen, joka vei hänen rakkaan isänsä ja äitinsä kaiken huomion. Tim ei saanut enää niitä halauksia, pusuja ja iltasatuja, joihin oli koko lapsuutensa tottunut. Onneksi tämä oli Timin kohdalla vain yksi pieni ajanjakso. Ja onneksi Tim oli vain piirretty animaatiohahmo.

” Voiko omasta perheestä saada potkut?” Näin mietti hieman vanhempi Esko Sakari Kyrö makaillessaan vanhempiensa kotona siinä tutussa ja turvallisessa sängyssä. Taas oli yöpöydällä paketti ahdistuslääkkeitä (ei kelvannut enää vuoden vanha resepti, piti uusia) ja repussa sairauslomatodistus, diagnoosilla, akuutti stressireaktio. Hänen lähellään, kilometrin päässä ei enää lyö se pieni sydän. Sen pienen sydämen lyöntien väliin tulikin yllättäen sataseitsemänkymmentä kilometriä hulluuden highwayta. Tämä ei ole pieni ajanjakso. Tämä on loppuelämä. Ja tämä Esko ei ole animaatiohahmo. Vaikka toivoisikin, että tämä kaikki olisi vain animaatioelokuvaa. Huonoa semmoista.

Moni ihminen saa vuosittain perheestään potkut. Sisäisissä perheYT-neuvotteluissa ei päästä lopputulokseen ja ero on väistämätön tosiasia. Joskus naapurifirma tarjoaa paremmat puitteet ja joskus on käyty hieman lainaamassa salaa toisen firman tavaroita. Ajoittain ei yrityksen pelastamiseksi ole muuta tehtävissä kuin sen hajottaminen. Tämä on karu fakta. Näitä tapahtuu ja niistä selvitään. Jälkipyykki on kuitenkin pestävä järjellä. Ei niitä vanhoja raunioita voi vain puhaltaa kuin tuhkaa tuuleen. Toivoa, että kaikki yrityksen jäsenet kyllä selviävät. Isot ja ennenkaikkea pienet, uudet yrittäjät.

Yritysmaailmassa ja elämässä mennään päättyneiden YT:iden jälkeen eteenpäin. Se on upeaa. Tulee rakkauksia. Se on upeaa. Tulee uusia intohimoja. Se on upeaa. Aukeaa uusia ovia. Se on upeaa. Tulee ehkä uusia pienyrittäjiä. Se vasta onkin upeaa. Itsekin olen suhtautunut kaikkeen ainoastaan positiivisesti. Halunnut kaikille hyvää, mutta tämä viimeinen siirto tuntuu kyllä tällä hetkellä aivan kohtuuttomalta. Kohtuuttoman suurelta siirrolta minun ja sen tärkeimmän pienen yrittäjän välien takia. Pahuudelle ja katkeruudelle en kuitenkaan anna valtaa. Haluan kaikesta huolimatta uskoa, että tälläkin on jokin tarkoitus. Vaikka sille tarkoitukselle ei tällä hetkellä löydy yhtäkään järjellistä selitystä.

Tyttäreni suusta on päässyt kuuden vuoden aikana kaksi semmoista lausetta, jotka tulen muistamaan aina. Toisen todella ihanana muistona. Maailman tärkeimpänä. Tämä on onneksi tallentunut dvd:lle. ” Ollaanko isi aina yhdessä?” Näin kysyi juuri puhumaan oppinut tyttäreni. Nappasi kädestäni kiinni ja lähti päättäväisin askelin kohti jäätelökioskia. Toisen tulen muistamaan lohduttomana, uudet suuntaviivat hyvin monen ihmisen elämälle antaneena. ” Teethän isi kaikkesi, että me nähdään useasti?” Kyllä rakas! Tein kaikkeni mitä isä etävanhempana voi tehdä. Laati asianajajansa kanssa niin laajat tapaamisoikeudet, kun se on tässä tilanteessa mahdollista. Voi sitten vuosien päästä todeta tyttärelleen selkä suorana, että ainakin yritin.

Näin sitä luisuttiin vajaassa kahdessa vuodessa ydinperheen isästä tähän pisteeseen. Bussilla käytiin ajelemassa ja toivottavasti seuraava bussimatka päättyisi hieman onnellisemmin. Elämässä näemmä sattuu ja tapahtuu. Ei tässä voi vajota maan alle. Nyt vaan pää pystyyn ja ihan täysillä eteenpäin. Tämä on elämä, yksi ja arvokas elämä. Pienellä ja isolla.

” Mitä se rakkaus on?
lapsi kysyy
lämpimänä sylissä.
Rakkaus on sitä,
että pitää sylissä,
sinä vastaat,
annat sormiesi lipua
hentojen hiusten läpi.
Hento kuin lapsen hius
on rakkaus,
yhtä hauras,
yhtä puhdas ja väkevä.
Mikset sinä sitten ole
koskaan minun sylissäni?
lapsi kysyy vakavana,
eikä suostu hyväksymään,
että yksikään rakkaus olisi
toista suurempi tai pienempi.”  -Tommy Taberman-

Vähän sanattomaksi vetää…

-Esko-

 

Comments (165)