Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
Browsing Tag

palaute

, , , ,

Tämä lukijan viesti meni ihan suoraan syvälle sydämeen ja eroista kyllä selviää…

1.3.2020

Hyvää yötä rakas ja pusut poskelle. Pörröisten nalleunilasien silittely ja varmistus, että ovat varmasti kunnolla. Korvaa ei saa painaa. Heittäydyin omalle sängylle ja avasin touhukkaan päivän päätteeksi sähköpostini. Siellä olikin viesti, joka merkitsi minulle todella paljon. Usein sitä on miettinyt, että onko omien kipupisteiden jakamisessa kymmenille tuhansille ihmisille hyvinkin avoimesti yhtään mitään h”#€%&n järkeä?

Pitäisikö vain säätää valkotasapainot ja valotus täysille? Kirjoitella skumppailloista ja hygestä (kauhea sana) elämästä pörröiset villasukat jalassa. Ei, ei se ole yhtään minua ja skumpastakin tulee vain pää kipeäksi. Jatketaan vanhalla tutulla linjalla ja pilkonkin tähän kirjoitukseen tuota tärkeää minulle saapunutta sähköpostia. Sähköpostia, joka sai kirjoituksilleni niinsanotusti siivet.

”…kun oma elämä tuntui murenevan silmissä ja tuntui että kaikki mihin on uskonut lähti silmänräpäyksessä pois.”

Sitä vaan haluaa aina uskoa, että hyvinhän tämä elämä tässä kuljettelee. Avoimen keskustelun merkitystä ei voi koskaan korostaa liikaa. Sohvan eri nurkat ja puhelimesta heijastuva vaalea valo kasvoilla ei ole se optimaalisin asetelma. Mitään ei saa, eikä voi pitää millään tavalla itsestäänselvyytenä.

Tulevaisuus, johon haluat uskoa voikin lähteä pois siinä silmänräpäyksessä. Seuraavat kuukaudet nämä samaiset silmät ovatkin muurautuneet lähes umpeen. Ja kuinka paljon ihminen voi vuodattaa kyyneleitä ennenkuin ne loppuvat?

”…Koin tässä taannoin eron joka veti maton totaalisesti jalkojen alta. Tilanne aiheutti itselleni täydellisen burn outin. Jouduin jäämään melko pitkäksi aikaa pois töistä ja turvautumaan työterveyden huoltoon. Ennen olen käynyt siellä lähinnä flunssan takia, mutta tällä kertaa henkinen flunssa kävi ylitsepääsemättömäksi ja tuntui ettei henki kulje. Olen ikuisesti itselleni kiitollinen ja ylpeä siitä että sain aikaiseksi hakea apua silloin kun tuntui ettei omat voimat riitä alkuunkaan.”

Se on tuo ”henkinen” flunssa melkoisen hirveä ja pelottava tilanne. Itse ikäänkuin irtauduin kehostani. En tuntenut enää itseäni ollenkaan ja mieleeni tulvi ajatuksia, joita en edes tunnistanut omikseni. Lapsen kanssa touhusin, mutta muuten olin kuin etälamauttimen kohdannut  teflonilla kuorrutettu muumio. Syytin itseäni kaikesta ja käyttäydyin, kuten kunnon mul”#n pitääkin.

Näin vuosien jälkeen nuo asiat tuntuvat jo aivan järjettömiltä urpoiluilta. En minä sille mitään mahtanut ja en niitä tahallani tehnyt. Elin, mutta en elänyt. Voisi sanoa, että elelin elämääni. Herätessään sitä usein toivoi, että pääsisipä jo takaisin nukkumaan. Kerran täällä vain eletään, ei elellä. Ja onneksi elämä alkoi jälleen pikkuhiljaa tuntumaan elämältä.

Flunssan takia en muuten ole koskaan vielä työterveydessä käynyt. Miksi se ”henkinen” flunssa koetaan edelleen jotenkin häpeällisenä?  

”Nyt tilanne on jollain tavalla parempi. Pelottaa jopa kirjoittaa tuo tähän koska tiedän että tästä vuodesta tulee todella käänteentekevä. Tulee monta outoa ja uutta asiaa vielä eteen jotka joudun käsittelemään. Esimerkiksi kun lapsi lähtee ensimmäisen kerran yökylään uuteen perheeseen tulee varmasti tekemään kipeää. Vaikea kuvitella tilannetta että sanoisin lapselleni hyvää yötä kasvotusten ainoastaan 180 kertaa vuodessa.” 

Tämä!! Eroja tulee ja menee. On niitä tässä jo muutamia tullut tuon ”kohueron” jälkeenkin. Eikä niissä mitään. Ne täytyy ottaa vahvuutena ja kaikki ihmissuhteet ovat omalla tavallaan opettavaisia kokemuksia.

Suurinta hämmennystä, pettymystä ja häpeää itselleni on aiheuttanut sen omaan päähän taotun isyyden täydellinen muutos. Nyt tämä ei mennytkään ihan niinkuin olin suunnitellut. Mitä kaikki muut ajattelevat? Ikuinen epäonnistuja! Ja nimitys etäisä on mielestäni aivan perseestä! Fyysisesti voi olla etäisempi, mutta henkisesti en halua koskaan olevani millään tavalla etäinen. Tämä on asia, jota varmasti tulee prosessoitua aina ja aina uudestaan. 

Meillä on nykyään yhdessä aina ihan mielettömän kivaa. Nykytekniikka mahdollistaa säännöllisen yhteydenpidon ja virtuaalisestikin voi hyvät yöt toivottaa. Rakkaus ei katso kilometrejä. Vaikka rakkaus ei niitä välistä poistakaan. Nykytilanteesta täytyy poimia mukaan juuri niitä valoisia hetkiä. Ne kantavat varmasti pitkälle ja pitkälle tulevaisuuteen.  

Halusin sanoa sinulle että blogillasi ja avoimuudellasi on ollut järjettömän iso vaikutus omaan hyvinvointiin viime kuukausien aikana. Kiitos siitä! Löydän hämmästyttävän paljon samoja tunteita ja tilanteita kirjoituksista.

Itsekin lueskelin paljon erinäisiä teoksia. Soittelin välitunnilla miesten vertaistukipuhelimeen ja keskustelin saman setin kokeneiden ystävien kanssa. Iholla-sarjassa mukana ollut Jukka oli alkumetreillä korvaamattoman tärkeä ukkeli. Hän tiesi mistä puhui, vaikka hänen silloin antama ohjeensa: Aika parantaa tuntuikin silloin maailman huonoimmalta ohjeelta. Ei tunnu enää. Vertaistuella on valtava merkitys vaikeissa tilanteissa.

Nyt on itse voinut antaa jollekin ihmiselle jotain takaisin. Ne hieman tummemmat kirjoitukset (Paula Vesalan sanomat raasteet) ovat aina hieman kuumottavia. Joillekin saattaa piirtyä kuva, että edelleen täällä asustelee vanhan elämän takaisin haluava iloton nelikymppinen ikuinen peräkammarin poika. Sanotaanko, että ei se ihan niin mene.

Vielä tovi sitten pelkäsin tulevaisuutta hemmetisti. Nyt huomaan yhä useammin miettiväni tulevaisuutta uteliaisuudella. Tiedätkö, jotain hyväähän siellä täytyy olla minullekin.

Kuulostaa niin tutulta. Se tulevaisuuden pelko sulkee niin monia ovia ja mahdollisuuksia. Itse seisoin siinä oven edessä. En edes antanut sen oven avautua. En edes halunnut nähdä niitä sen taakse kätkettyjä miljoonia hyviä ja iloisia asioita.

Ovet auki, tai aluksi kannattaa vain hieman raottaa. Hyvät asiat kyllä uskaltavat astua sisään, jos on itse ne valmis ottamaan vastaan.

Kiitos!”

Mies, kiitos itsellesi. Suuri kiitos itsellesi. Haluan toivottaa sinulle ja lapsellesi kaikkea hyvää. Se mikä ei tapa, saattaa harmittaa aika isosti. Hymyä huuleen ja elämä kyllä kantaa. Aika parantaa!

-Esko-

P.S. Nuo kuvat ovat ihan ensimmäisistä blogikuvauksista. Samat kuoret, mutta eri sisältö on tuolla miehellä.

// Kuvat: Jere Lehtonen. Viestin pilkkomiseen saatu lupa lähettäjältä // 

Comments (8)
, , , , ,

…kun kirjoituksen julkaisu arvelluttaa

11.4.2018

Pitkästä aikaa kirjoittelin maanantaina hieman syvällisempää pohdintaa. Pohdintaa niistä ajoittain esiin puskevista tuntemuksista etäisän arjessa. Välillä ne tulevat esiin todella voimakkaasti, kuten tapahtui menneenä sunnuntaina. Oikeastaan ensimmäistä kertaa painettuani Julkaise-painiketta minulle tuli hieman pelokas olo. No, ehkä pelokas on väärä sana, mutta olo, että tämä teksti taas kirvoittaa jalkeille ne kommentoijat, jotka ovat blogini alusta asti kommenteillaan pyrkineet ainoastaan tuottamaan minulle entistä pahempaa oloa ja loukkaamaan. Ja näinhän siinä kävi. Tutut kommentoijat heräsivät hienoiselta tauoltaan.

Varmaan sadatta kertaa täälläkin toistelen, että kritiikin ymmärrän, parannusehdotukset ymmärrän. Kanssani ei todellakaan tarvitse olla samaa mieltä, mutta jokainen vähänkin syvällisempi pohdinta aiheuttaa joissain ihmisissä hyvin vahvoja vastareaktioita. Tuntemattoman ihmisen syvällisempi pohdinta. Todella harvoin jätän julkaisematta kommentteja, mutta nyt niin tein. En halua, että kirjoituksiini mitenkään liittyvät ihmiset joutuvat minun kommenttikenttäni pyöritykseen. Perimmäinen tarkoitukseni on purkaa ainoastaan omia henkilökohtaisia tuntemuksia, jotka ajoittain uivat hyvin syvissäkin vesissä.

White Trash Disease-blogia kirjoittava Nata julkaisi taannoin kannanottonsa etenkin Jodel-palvelun ajoittain hyvinkin kirjavaan meininkiin. Ja sitähän se siellä on. Mahdollisuus täysin nimettömään kommentointiin ihmisistä tarjoaa hyvinkin mehevän alustan. Itsekin olen siellä joskus vieraillut ja jokaisen vierailun jälkeen pitäisi kyllä katsoa peiliin. Luulisi kovaa vauhtia neljääkymppiä lähestyvällä miehellä olevan parempaakin tekemistä. Vaikkakin on sanottava, että henkilökohtaisesti olen kyseisessä palvelussa selvinnyt todella helpolla. Tuosta Natan kannanotosta ehkä vahvimmin itselleni jäi käteen asia, jota olen paljon miettinyt. Onko kurja kommentointi osa tätä juttua, joka tulee vaan sietää? Ei, ei tarvitse.

Jodelissa kirjoitellaan nimettömänä ja tänne blogiini kommentoidaan nimimerkeillä, joiden taakse toki voi kätkeytyä kuka tahansa. Tämä yksi ja sama henkilö, jonka olen muistaakseni jo kerran kutsunut kanssani henkilökohtaiselle kahvitapaamiselle. Kustannan kyllä matkat, edestakaisin. Jos muistan väärin, niin kutsu on edelleen voimassa. Hän on tässä kahden vuoden aikana esiintynyt usealla eri nimimerkillä ja molempien sukupuolien edustajana. Samassa talossakin ilmoitti kanssani asuvansa. Tätä rohkenen kyllä hieman epäillä. Tulen tästä edespäinkin sinulle vastaamaan samalla tavalla, kuten aina. Kiitos viestistäsi. Oikein mukavaa ja aurinkoista päivää!! Aurinkoa onkin muuten luvattu pitkäksi aikaa.

Blogissani vallitsee pääosin hyvä henki ja semmoisena haluan sen jatkuvan. Välillä on vain kirjoitettava myös niistä elämän kurjemmista puolista. Tunteita ne varmasti herättävät puolin ja toisin. Samoin keskustelua. Sitä vaan voi käydä niin monella eri tavalla. Tällä hetkellä kylläkin joku virus yrittää menoa hidastaa, mutta eiköhän tuohon lääkkeet löydy noilta Atk-viisaammilta.

Aurinkoista viikkoa!!

-Esko-

// Kuvat: Pasi Salervo //

Comments (14)