Ensimmäisen kerran astuin sisään tuohon punatiiliseen rakennukseen, kun noudin sieltä talvikumisaappaisiin sopivat armeijan hiihtosukset. Ei ollut luisto parhaimillaan. Majurin ohjeistamat näkkileivät olivat sissitakin etutaskussa. Tällä hetkellä tuota punatiilistä rakennusta isännöi Apulanta. Ensimmäisen kerran kuulin kyseisestä rock-orkesterista jo aivan heidän alkutaipaleellaan. Seurustelin lukioaikoina Heinolalaisen tytön kanssa ja hänen tuttunsa soitti muistaakseni viulua Apulannan S.S kerho nimisessä kappaleessa. Tätä kautta tutustuin bändiin ja ovathan nuo alkuaikojen Apiksen biisit edelleen silkkaa timanttia. Attack of the A.L people, tuo Apulannan ensimmäinen pitkäsoitto kätkee sisälleen kappaleita, jotka soivat edelleen Spotify-listallani.
Apulanta, yhtye jonka nimi ei ole niin kaunis, eikä tarvitsekaan olla. Saavutukset puhukoot puolestaan. Yli kahdenkymmenen vuoden mittainen ura Suomen rock-taivaan yhtenä kirkkaimmista tähdistä. Aika monta Apiksen keikkaa olen itsekin nähnyt ja aika monta erilaista muistoa sisältyy näihin konsertteihin. Eilen Vain Elämää- ohjelmassa oli vuorossa Toni Wirtasen päivä. Mielestäni kirkkaasti paras jakso, mitä on ohjelmassa nähty. Rastapäinen Wirtanen vetämässä Mato-biisiä ruotsin kielellä. Siinä oli kunnon meininkiä. Kunnon nostalgiapläjäys omaankin nuoruuteen. Ja se Jenni Vartiaisen veto. Harvoin olen ihastunut ihmiseen ihan puhtaasti esiintymisen perusteella. Oli vaan niin viettelevän hauskan, loistava. Kerrankin on isällä ja tyttärellä sama suosikki Vain Elämässä.
Ja takaisin sinne punatiiliseen rakennukseen. Vierailimme tänään F:n kanssa Apulandiassa, joka sijaitsee Hennalan vanhalla kasarmialueella. Tarjolla on kahvilan herkkujen lisäksi Apulanta- museo. Todella hyvä paikka. Kannattaa ehdottomasti vierailla, ihan ehdottomasti. Uskoisin, että aika monella suomalaisella on jonkinlainen kosketuspinta orkesteriin nimeltä Apulanta. Nyt on myös kuusivuotiaalla, jonka mielestä parasta Apulandiassa on pullat ja luvan kanssa tussilla seinään piirtäminen. Pelottavinta ensimmäisen museohuoneen jättimäinen rekvisiittahämähäkki.
Hennalassa, niin kaunis on maailma!
-Esko-
P.S. Minäkin olen odottanut yli kaksikymmentä vuotta, että saisin nimmarin tuohon Mato-singleni kanteen.
Täällä olen jo monia ja monia kertoja kirjoitellut kuinka nämä pimenevät syysillat ovat upeita ja tunnelmallisia. Kyllä, niitä ne todellakin ovat. Samalla ne ovat myös äärimmäisen haastavia autolijalle. Eilen ajelin illalla koristreeneistä kotiin ja matkalla sydän pomppasi kurkkuun. Pimenevällä tienpätkällä yhtäkkiä eteeni juoksi lenkkeilijä. Onneksi kerkesin jarruttaa, mutta ei ollut törmäys kovinkaan kaukana. Huh! Tämä on varmasti kaikista pimein vuodenaika. Ei ole lunta heijastelemassa edes pieniä valonsäteitä. Kostea tienpinta vaikeuttaa entisestään havaitsemaan ihmistä ilman sitä maailman halvinta henkivakuutusta.