Joo, tuon nimeksi voisi laittaa: ”Hetkiä.” Musta möhkäle tallensi elämääni kirjoittaessani ihkaensimmäistä blogipostaustani. Iholla-sarjan kuvaukset olivat käynnissä, kun sain ensikosketukseni tähän räjähdysmäisesti kasvaneeseen ja muuttuneeseen alaan. Hetkeni piirtyi vielä eri alustalle, koska tuolloin olin vain ”turistin” roolissa silloisen mielitiettyni naputellessa ahkerasti näppäimistöään. Tästä heräsi kuitenkin kipinä kirjoittamiseen ja elämäntilanteen heilahdettua päälaelleen, ajattelinpas aloittaa oman blogin. Ihan itse, ihan omillani.
Otin yhteyttä ystävääni Lähiömutsi-blogia kirjoittavaan huippu-Hanneen, joka neuvoi ja auttoi minua ohjautumaan Suomen Blogimedian juttusille. Voittoisan hetken jälkeen olin niin iloinen, että sain haastattelussa mahdollisuuden kiittää Hannea, koska ilman häntä en tälläkään hetkellä tätä juttua kirjoittaisi. Ja niistä Blogimedian kanssa käydyistä palavereista en suoraan sanoen muista juuri mitään. Pyörremyrskyn keskellä, hengitysharjotteilla alakerran vessassa rauhoittelin mieltäni, että saisin edes jotain järkevää sanottavaa suustani. Sydämellinen kiitos Blogimedian väki, kun uskoitte ja annoitte mahdollisuuden. Ilman teitä en tätä juttua tässä kirjoittelisi.
Selailin vanhoja kuvia ja sieltä löytyi tuo ensimmäinen suunnitelma sivustostani. Aika hienosti on toiveitani kuunneltu, kun tätä nykyistä ulkoasua katsoo. Logon piirsin välitunnilla ja ystäväni Patrick sen sitten taitavana kaverina muokkaili hieman visuaalisempaan muotoon. Kiitos Patu! Siitä se sitten lähti, ihan oma blogini ja kolmas huhtikuuta 2016 ilmestyi itselleni todella tärkeä kirjoitus…KUN MIELI SÄRKYY. Myös tuo Egotripin biisi postauksen lopussa on saanut elämässäni ihan uuden merkityksen. Kirjoituksen aihio syntyi tyhjällä lastenhuoneen lattialla, jossa aiemmin lueskelin iltasaduiksi Tatua ja Patua sekä Risto Räppääjää. Tätä kirjoitusta kirjoitan omassa asunnossani, itsetehdyn keittiönpöytäni ääressä.
Oliko mitään järkeä alkaa kirjoittamaan tuollaisessa tunnemyrskyssä? Tätä on moni varmasti ihmetellyt. Mielestäni oli. Kirjoittaminen tarjosi keinon paeta sitä kaikkea ympärillä vallinnutta kaaosta. Myöhemmin on ollut lohdullista seurata omaa toimintaansa ja todeta itsekseen. Kasvua on tapahtunut, niin henkisellä kuin fyysisellä tasollakin. Toivottavasti.
Joku myös arveli, että perustin blogin seuranhakutarkoituksessa. Se olisikin ollut varmasti ainutlaatuista ja uutta. Milloinkohan saamme arvailla voittajaa kategoriasta: Suomen paras seuranhakuvaikuttaja? Itselläni ei tähän pystiin olisi mahdollisuuksia, koska tulokset ovat olleet todella laihoja. Niin, siis vaikka kirjoittelen ajoittain sinkkuelämän kiemuroista. En odota saavani sen johdannaisena timantteja vasempaan nimettömääni. Se on tällä hetkellä parisuhdestatukseni ja Napakymppiinkään en ehtinyt hakea. Toinen tuotantokausi olisi kyllä tulossa…
Kuvissa näkyy hyvin E2O-blogin kasvutarina. Paljon on lyhyessä ajassa tapahtunut ja paljon tulee toivottavasti vielä tapahtumaan. Ja nyt tähän loppuun haluan kiittää niin paljon tyyppejä, jotka ovat auttaneet kuvaamisessa. Jere Lehtonen, KIITOS! Amanda Aho, KIITOS! Markus Suntila, KIITOS! Pasi Salervo, KIITOS!! Ilman teitä olisi ollut hieman haastava rakentaa tätä alustaani.
Niin ja tietysti suuri kiitos vielä kerran ymmärtäväisille, fiksuille ja huipuille lukijoilleni!! Ja teillekin vielä yksi kysymys:
Minkälaista meininkiä toivoisitte jatkossa vai mennäänkö tutulla kaavalla?
-Esko-
// Osa kuvista: Jere Lehtonen. Alin kuva: A-lehdet Oy, Paula Virta ja Kirsi Tuura //
Tässä on elämänsä aikana tullut kokeiltua kaikennäköisiä hoitokeinoja niin fyysisiin kuin henkisiinkin kipuiluihin. Nyt pääsin kokemaan jotain ihan uutta. Kiitos