Palailin hetki sitten Tampereelta, jossa järjestettiin suuri Liikkuvan koulun organisoima seminaari. Päivistä jäi todella hyvä, joskin hieman väsynyt olo. Noh, tästä viimeisestä voi syyttää ainoastaan itseään ja hieman venähtänyttä eilistä käytännön tanssipajaa. Nämä Liikkuvan koulun seminaarit ovat täysin poikkeuksellisia verrattuna useisiin tämän alan koulutustilaisuuksiin, siis ainoastaan positiivisessa mielessä. Tampere-talon käytävillä vallitsi rennonletkeä ja positiivinen tunnelma. Tämmöistä soisi laskeutuvan enemmänkin tämän koko opetusalan päälle. Turha kiristely oli tipotiessään.
Viime vuonna osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa kyseiseen seminaariin ja silloin tähtihetkenä oli yllättävä kohtaaminen edelleenkin minulle lempeällä äänellään iltasatuja lukevan Maaret Kallion kanssa. Tänäkin vuonna mukana oli paljon laadukkaita ja herätteleviä puheenvuoroja sekä toiminnallisia pajoja. Niin ja tietysti buffetlounaita rauhallisesti seurustellen. Ajoittain on erittäin piristävää olla itse se kuuntelija ja tiedon vastaanottaja. Sai vain istua ja kuunnella alansa rautaisia ammattilaisia.
Lähes jokainen kuuntelemani puheenvuoro nivoutui jollain tavalla lapsen ja nuoren oikeanlaiseen kohtaamiseen. Heidän omien vahvuuksien tunnistamiseen ja niiden esille puristamiseen. Positiivisen, huomioivan, sekä oikeasti välittävän ilmapiirin luomiseen. Jenni Pääskysaari toi esiin ääneen sanomatonta tarvetta, Tuomas Kyrö puheli rennosti vanhan opettajansa Pekka Paappasen kanssa nuoren potentiaalin etsimisestä ja joissain tapauksissa sen löytämisestä.
Lämminhenkisen kohtaamisen merkitys on myös minun mielestäni opettajan työn yksi merkittävimmistä asioista. Todella harmi, että nykymenolla nuo kohtaamisen hetket ovat hautautumassa kaikkiin niihin opetustyön ulkopuolisiin asioihin. Aina niihin yksilöllisiin kohtaamisiin ei luokanopettajarentun aika vaan riitä. Se on todella harmi se.
Herättelevimmän puheenvuoron piti kirkkaasti Iceheartsin perustaja Ville Turkka. ”Icehearts-toimintamalli on osoittautunut toimivaksi erityisesti syrjäytymisvaarassa olevien poikien kanssa työskentelyyn sekä miesten kutsumiseen mukaan sosiaali- ja kasvatustyön tekemiseen. Enin osa pojista on kiinnostunut liikunnasta ja osallistuu mielellään ohjattuun urheiluharrastukseen. Kasvattaja käyttää työkalunaan joukkueurheilua. Kasvattaja tuo lapsille luontevasti kiinnikkeen oman sukupuolensa erityisyyteen. Suuri osa mukaan valittavista pojista tulee perheistä, joissa miehen rooli kasvattajana on olematon tai vähäinen. Syrjäytymisvaarassa olevien tyttöjen kohdalla Icehearts-toimintamalli on poikkeuksellinen – se kutsuu vetäytyvät sekä passiivis-aggressiiviset tytöt yhteisöön – joukkueeseen ja antaa tytöille roolimallin aktiivisesta, itseään kunnioittavasta naisesta, joka toimii tasa-arvoisena poikien ja miesten kanssa, eikä suostu alisteiseen, helposti hyväksikäytettävään asemaan.”
Kyllä kehitti Ville Turkka äärimmäisen upean toimintamallin. Ei voisi enää paljon tärkeämpää työtä syrjätyvän ja vaikeassa tilanteessa olevan lapsen eteen tehdä. Lupaus kahdentoista vuoden yhteisestä matkasta on jotain niin arvokasta, että vaikea sitä on tähän edes kirjoitella. Iceheartsin toiminnassa on tällä hetkellä mukana jo yli 600 lasta. Paljon, paljon enemmällekin olisi varmasti tarvetta. Villen puheenvuoro oli hieno ja jämäkkä. Yksi ja sama dia oli taustalla koko esityksen ajan. Tällä kertaa sana kertoi enemmän kuin tuhat kuvaa. Hieman matalaääninen ja rautainen ammattilaisen sana.
Ensimmäiset säännöt ihan ensimmäisessä Villen perustamassa joukkueessa tulivat pienten poikien omista suista. Ne olivat seuraavat. Ei saa lyödä. Ei saa kiusata. Niiden ympärille on hyvä rakentaa.
Hyvä seminaari. Ensi vuonna uudestaan.
-Esko-
// Kuva: Jere Lehtonen Lainaus ja lähde: Icehearts.fi //
