Inhimillinen ja jännittävä kohtaaminen

Koin eilen elämässäni hienon kohtaamisen. Tapasin ihailemani ihmisen, Maaret Kallion. Näin olin hänestä aiemmin kirjoittanut.“En tunne henkilöä lainkaan, mutta pelkästään hänen tekstiensä perusteella muodostuu päähäni mielikuva empaattisesta, sydämmellisestä ja lempeästä naisesta. Hänen lauseitaan olen lainannut kirjoituksissani useamman kerran ja tulen varmasti jatkossakin lainailemaan. Silloin pahimmissa erotuskissa pyöriessäni niin monta kertaa toivoin, että Maaret tulisi viereeni ottaisi kädestä kiinni ja puhuisi sillä rauhoittavalla äänellään. Ei tullut, mutta kirja tuli. Lujasti lempeä on hieno teos, joka herättää kyllä paljon ajatuksia. Hänen viimeisimmästä kolumnistaan jäi päähäni pyörimään seuraava lainaus: ”Mitä vähemmän mennyttään on kohdannut, sitä enemmän se ohjaa nykypäivää.”

Tapasin, tai siis menin itse tapaamaan ja kiittämään häntä. Keräsin rohkeutta auditorion penkissä, jossa oli satoja muitakin kuuntelijoita. Näin Maaretin istuvan edessä odottaen oman esityksensä alkamista. Päätin, että nyt minulla on mahdollisuus mennä kiittämään häntä hienoista, henkilökohtaisesti todella voimaannuttavista teksteistä. Marssin portaat alas, kiitin ja kättelin. Hänen luentonsa teemana oli inhimilliset kohtaamiset. Toivottavasti hän otti kiittelyni inhmillisenä kohtaamisena.

Hänen luentonsa oli todella hyvä. Hänen luentonsa jälkeen ihailen häntä vielä entistä enemmän. Tekisi hyvää ihan meille jokaiselle päästä kuuntelemaan hänen rauhallista ääntänsä ja hienoja ajatuksiaan sinisille auditorion penkeille. Kirjoittelin toissapäivänä hyvinvoinnista ja lähinnä fyysisestä hyvinvoinnista. Kroppaa pitää huoltaa, mutta ihan yhtä tärkeää on huoltaa omaa mieltään. Ei tämmöinen pumpulissa kasvanut poika tummoisista aikaisemmin paljon piitannut, ennenkuin kolahti oikein kunnolla. Samanaikaiset kuormittavat asiat suistivat oman mieleni raiteiltaan. Kyllähän se aikaa otti, että raideliikenne tuolla pään sisällä on saatu taas toimintavarmaksi. Saa tulla aikamoisen kova pakkanen, että aikataulut heilahtaisivat taas ihan uusiksi.

Maaret Kallion luennon aikana surffailin useita kertoja tuonne oman mieleni takalokeroihin. Puheissa nousi esiin niin tuttuja teemoja. Yhtenä, ehkäpä tärkeimpänä itselleni oli ihminen ja kuoret hänen ympärillään. Seinälle oli heijastettu kuva maatuskasta ja teksti: Asiat ovat harvoin sitä, miltä ne näyttävät. Tuo on niin totta. Koen, että itselleni kaikista tärkein asia nousussa sieltä oksentavasta ihmisrauniosta nykyminäksi oli avoimuus. Murskasin ne kuoret ympäriltäni ja uskalsin puhua. Puhuin, puhuin ja puhuin. Se väkinäinen ”ihan hyvin menee”- jätkä, jolla oli hymyilevä Instagram-tili ja iloiset Facebook-päivitykset olikin yhtäkkiä yksinäinen ja täysin eksyksissä. Keskustelut ihmisten ja itseni kanssa auttoivat pikkuhiljaa löytämään rasteja. Maaliin ei varmasti ikinä löydä, mutta positiivisella mielellä suunnistaminen on paljon antoisampaa.

Eräässä Maaret Kallion diassa oli lausahdus: ”Jokainen meistä jättää päivittäin merkittäviä jälkiä toisten sydämiin, niin hyvissä kuin hankalissakin tilanteissa.” Joskus ne hankalien tilanteiden jäljet ovat niin syvällä, ettei ihan ensimmäinen aalto vielä niitä mukaansa huuhdo. Jossain vaiheessa ne sinne mereen huuhtoutuvat ja samalla silottavat sen katkeran ja karhean pinnan ihan neutraalin sileäksi. Tehden tilaa uusille hyville jäljille, jotka toivottavasti yltävät niin pitkälle kuivan maan puolelle, etteivät aallot niitä sieltä pääse huuhtomaan.

Jälkiä on jäänyt, kaikenlaisia.

-Esko-

// Kuvat: Jere Lehtonen //