Huh, onneksi on sunnuntai ja onneksi Esko Sakari osaa jo tunnistaa ja ennenkaikkea tunnustaa, jos mieli alkaa soittelemaan mollisointuja pään sisällä. Aina se konsertti alkaa juuri, kun täytyisi silmät sulkea ja niiden neljän tyynyn kanssa nukahtaa. Kuoleman serkkupoika kääntää sinulle selkänsä ja kierre on valmis. Muutama tunti unta, työt, muutama tunti unta, työt, armoton väsymys ja sietämätön ihminen. Pienetkin asiat saavat kohtuuttomat mittasuhteet ja harmaa usva on jatkuvasti edessäsi, muuallakin kuin puoli yhdeksän uutisten sääkartoilla.
”Pumpulissa kasvanut poika kohtasi yhtäkkiä liian monta suurta asiaa. Hymy hyytyi ja iloisen persoonani ympärille alkoi tulla täysin tunnistamattomia piirteitä. Ajaessani yksin pidempiä automatkoja saattoi sydämeni alkaa yhtäkkiä hakkaamaan tuhatta ja sataa. Hiki valui ja oli pakko pysähtyä levähdyspaikalle tuulettumaan. Elokuvateattereissa ja julkisissa kulkuneuvoissa ahdisti niin, että mietin viiden minuutin välein kuinka h#######ä pääsen pois täältä. Tuijotin vihreää exit-valoa enemmän kuin valkokangasta. Sosiaalisessa mediassa yritin hymyillä, koska eihän ihminen voi murtua. Kyllä voi ja se voi myös näkyä. Ihminen, inhimillinen ihminen.”
Näin olin aiemmin kirjoittanut, kun olin elämäni pahimmassa pyörteessä. Silloin en osannut käsitellä vielä tunteitani yhtään, en yhtään. En niitä tunnistanut ja varsinkaan kenellekään tunnustanut. Aina meni hyvin, vaikka pikimustat silmänaluset kasvoivat Pinokkion nenän kanssa samaa vauhtia. Se oli raastavaa, se oli niin kovin raastavaa. Se pakotti minut harjoittelemaan oman mieleni hyvinvointia. Ihan akuutissa tilanteessa oli mukana myös herra ruskean kirjansa kanssa sekä hieman kemiallista helpotusta, mutta onneksi luontainen hoito eli lenkkipolku on voiton vienyt. Tuosta helvetillisestä harjoitusleiristä olen juuri tällä hetkellä hyvin tyytyväinen.
Viime viikolla jostain ihmeestä mieleeni alkoi tulvia menneisyyden haamuja ja ajauduin tuohon ensimmäisen kappaleen kierteeseen. Onneksi olen oppinut tunnistamaan nuo todella ikävät tunteet itsessäni ja heti niistä lähimmille ihmisilleni puhuin. Ei tarvinnut pysähdellä työmatkalla hengittelemään Kehä ykköselle. Ei tarvinnut hypätä Puotilan kohdalla pois Metrosta sydämen hakatessa tuhatta ja sataa. Ei tarvinnut antaa tämän kierteen viedä taas mennessään.
On tämä elämä niin ihmeellinen asia. Tämä pumpulipoika jo vahvasti luuli, että eivät ne vanhat asiat enää mieleen palaa, kun ovat jo hyvin käsitellty. Laatikko suljettu ja avain heitetty sinne legendaariseen aurinkoon. Kyllä ne näemmä sieltä aina joskus päätään nostavat ja vara-avaimet joku käsiinsä kaivaa. Kaivakoot, mutta hälytysjärjestelmä olkoon kunnossa ja harjoitusleirini opit otettu käytäntöön.
Support your own mielenterveys!
-Esko-
