Tinderiä en edelleenkään osaa käyttää ja muutenkin on tämä deittielämä yhtä kymmenen uutisten loppukevennystä

Eilen illalla lähdin tutulle lenkilleni kohti Malminkartanon portaita. Vettä satoi aivan kaatamalla ja saapuessani sinne Jätemäen alle alkoi jopa hieman pelottamaan. Täysin pimeä yksinäinen kukkula. Sinne lähdin kapuamaan kohti huippua ja mietin, että olisipa tässä aineksia jopa ihan laadukkaaseen kauhuelokuvaan. Yhtäkkiä pimeydestä tulisi käsi ja tarraisi olkapäästäni kiinni. Mietin myös, että voisiko näitä sateisia syysiltoja ajoittain viettää myös hieman eri tavalla? Vaikka jonkun ihanan ihmisen kanssa “hyggeilessä” (inhoan tuota sanaa). Keittiössä ruoanlaiton yhteydessä yhtäkkiä tulisi käsi ja tarraisi olkapäästäni kiinni. Siinäpä saattaisi olisi aineksia ihan laadukkaaseen romanttiseen komediaan.

Sitä on jo niin tottunut tähän vallitsevaan elämään. Töitä, miniperhettä, urheilua ja kavereita sekoitettuna. Ei edes systemaattisesti ole osannut kaivata ketään tuohon rinnalleen. Eilen tuolla kaatosateessa sieltä aivojen peräkammarista tuli lähes peräkammarin pojalle kuitenkin ajatus. Olisihan se ihan kiva, että pimeänä syysiltana vieressä olisikin joku. Joku, jonka kanssa voisi yhdessä työnnellä niitä Raffeleita sinne Ranch-dippiin. En nyt puhu mistään saparo-tai etupyllymeiningeistä, vaan aidosta kosketuksesta ja läheisyydestä.

Näin olin kirjoitellut vuonna 2017. Eilen illalla lähdin tutulle lenkille tuonne Munkkiniemen rantaan. Tällä kertaa tosin kävellen, koska takareisi on edelleen hieman arka. Oli aivan pimeää ja parkkipaikalla olleiden autojen valot maalasivat aaltoilevan meren pinnan jopa hieman pelottavan näköiseksi. Vastaan tuli useita hymyileviä pariskuntia, jotka vienosti naureskellen ja otsalamppujen loisteessa kiusoittelivat toisiaan ja vaihtoipa eräs pariskunta semmoisen lempeän pusun juuri siinä kohdallani. 

Ei sitä kolme vuotta sitten olisi voinut kuvitella, että vielä vuonna 2020 kirjoittelen täysin samantyyppistä tekstiä. Pimeä ilta ja mieleen tulvi pitkästä aikaa ajatus, että voisihan näitä tuulisia ja sateisia iltoja viettää hieman eri tavallakin. Mitä jos se olisinkin minä, joka vaihtaisi tuoreet AA-paristot siihen otsalamppuun ja lähtisi tuonne meren rantaan pussailemaan. Kotona odottaisi lämmin sauna, jonka jälkeen voisi kääriytyä jättimäisen peittoni alle katselemaan puoli yhdeksän uutisia. Rönkä on muuten juuri tällä hetkellä mielestäni sujuvasanaisin ankkuri.

Onko ollu mitään naishommia? On ehkä yleisin kysymys mitä minulle esitetään. Aina vastaan tähän naureskellen, jotta kyllähän sun pitäisi jo tietää. Ei sitten yhtikäs mitään. Tämän naurun taakse kätkeytyy kuitenkin jo ihan todellista huolta omasta itsestäni. Tuntuu, että minun sydämeni ei toimi enää yhtään samalla tavalla kuin ennen, aivan kuten Irinakin on kauniisti laulanut. Olen niin syvällä tässä omassa elämässäni, etten enää osaa edes kaivata ketään kanssani otsalamppujen kantamia mittailemaan.

Haluaisin taas oppia kaipaamaan ja saada varauksetonta lempeä, lämpöä ja rakkautta. Ja kyllä se nyt jo alkaa tuntumaan siltä, että ei niitä yllättäviä kohtaamisia siellä kauppajonossa ihan niin vain tapahdu. Nykyään on tosin maskitkin päässä ja turvavälejä tulee noudattaa, niin laskeepa se todennäköisyydet jo lähelle tulosta: mahdoton. Viimeiset hitaatkin alkavat kuppiloissa samoihin aikoihin kymppiuutisten kanssa, joten ei niidenkään varaan voi juuri tässä maailman tilanteessa ihan kauheasti laskea. Tulosruudun päättyessä tulisi jo taksissa arpoa mahdollista jatkopaikkaa. Yhtä loppukevennystä on tämä Eskon deittielämä.

Tinderiä en osaa edelleenkään käyttää yhtään. Siellä minä aikani kuluksi silloin tällöin pyyhin. Oikealla, vasemmalle, oikealle, vasemmalle. Se tuntuu ainoastaan yhdeltä applikaatiolta siellä Nordean, Iltasanomien ja Spotifyn seassa. Semmoiselta, jossa nyt vaan täytyy ajoittain käydä pyörimässä. Joku aloittaa keskustelun ja en jaksa vastailla juuri mitään. Täysi saamaton idiootti tuolla virtuaalimaailmassa. Jos tässä nyt edes joskus jotain vastakkaisen sukupuolen kontaktia haluaisi, niin on kai se tuolla vihreän sydämen viidakossakin laitettava ne lamput päälle. Antaa mahdollisuus, ihan oikea mahdollisuus.

Jotenkin se on tässä vuosien saatossa oma itsetunto näissä naisasioissa mennyt aivan nollille. Jopa pakkasen puolelle, jonka aina kuittaan tästä kysyessä sillä tekaistulla naurahduksella. Ikäänkuin todistellen, jotta enhän minä nyt mitään ole elämässäni vailla. Kyllä se vaan välillä tuntuu, että olen minä. Sitä klassista, mystistä yhtä ja oikeaa, jonka kohtaamisen kyllä tuntee. Ja kuka saapuu, kun sitä vähiten odottaa. Montakohan vuotta vielä sitä odotellaan? Jos jatkan yhtä aktiivisena, kuin tähänkin asti niiden tähtitieteellisten odotusteni kanssa, niin aika h#€%&/n monta. Aina kiinnostun juuri niistä ihmisistä, joita ei tämä otsalamppujen paristoja vaihtava partasuu kiinnosta pätkän vertaa. Ja ehkäpä, en minä koskaan ketään enää löydä ajattelumallia voisi hieman muuttaa.

En ole tästä aihepiiristä halunnut edes pitkään aikaan kirjoitella. Aina täyttyy viestilaatikot tsemppiviesteistä ja sydämistä. Tämä aihepiiri korreloi helposti siihen, että onpas se Esko yksinäinen ja säälittävä reppana. Siitä ei ole kysymys. Kaikki on oikein hyvin. Voisi tuo oman sydämeni kaikkea hylkivä teflon-pinta kuitenkin jossain vaiheessa alkaa muuttumaan jälleen mahdollisuuksiin tarttuvaksi magneetiksi.

Hauskaa loppuviikkoa!

-Esko-

// Kuva: Amanda Aho //

Kunnon maanantai

Se oli semmoinen miesten viikon maanantai tällä miehellä. ”Missä muruseni on?” Kuuluu yöpöydältä Jenni Vartiaisen viehkeästi tulkitsemana. Kello on 6.25. Laitoin kellon ajoissa soimaan, koska uusi viikko on aina hyvä aloittaa hölkkäilemällä töihin. Suihkun jälkeen on sitten todella fressi ja reipas ukkeli aloittamassa työviikkoa. Jääkaapista aloevera-shotti huiviin ja päälle lasi vettä. Sohvalta valmiiksi viikatut lenkkikamppeet päälle. Reppu selkään ja kevyellä askeleella synkähköön marraskuun aamuun.

Askel on todella kevyt ensimmäiset kaksi kilometriä. Edessä on vesilätäkkö, jonka Tommi Engblomaisella vertikaalisesti koilliseen osoittavalla loikalla lähden ylittämään. Upea ylitys päättyy lätäkön toisella puolella olevaan märkään lehtikasaan. Jalka pettää hieman alta ja vihlaiseva kipu suoraan tämän oman elämänsä estejuoksijan vasempaan takareiteen. Ei menny pahasti, ei menny pahasti. On ensimmäiset ajatukset ja yritän vielä jatkaa juoksemista. Ei vaan onnistu. Olen parin kilometrin päässä kotoa ja neljän kilometrin päässä työpaikalta. Jalka ei kestä juoksemista.

Kurkkaan kelloa, joka on reippaasti yli seitsemän. Vartin yli kahdeksan on alkamassa arviointikeskustelu, jota ei mielellään lähdetä kyllä siirtämään. Ensimmäinen reaktio on ihan maukas sisäinen naurahdus. Ei siinä sitten muu auta, kun kääntyä takaisin kotiin. Linkutan ja kinkkailen. Siinä on varmasti muilla työhön suuntaavilla varmasti ollut ihmettelemistä. Äkkiä suihkuun, vaatteet päälle ja autolla kohti työpaikkaa. Kerkiän ihan mukavasti. Opehuoneessa vedellä laimennettu kahvi ykkösellä ja kohti omaa luokkaa.

Arviointikeskustelu pidetään etäyhteyksien välityksellä ja kyllä. Kuinka monta kertaa tekniikka toimii juuri silloin, kun on kiire ja sen pitäisi toimia? Niinpä. Siinäpä sitten säädän ohjelmia ja konekaan ei meinaa käynnistyä. Marraskuumoodissa tuntui sekin olevan. Ehkäpä noin kello 8.14 saan yhteydet toimimaan ja keskusteluhan sujuu oikein mallikkaasti. Takareidessä vihlova kipu muistuttelee aika ajoin tästä marraskuisesta maanantaistartista. Opehuoneessa saan osakseni semmoista hyvähenkistä kuittailua ja jääpussi jalassa viettelenkin ensimmäisen välitunnin. 

Saavun töistä kotiin ja otan jääkaapista ison rahkapurkin. En muistanut, että olin siitä käynyt illalla hieman napsimassa. Kansi huonosti kiinni ja siihen sitten lattialle leviää koko herkku. Hieman liikerajoitteisilla otteilla sitten siivoan mansikkarahkaa äitini hankkimalta persialaiselta mattokaunokaiselta. Toinen reaktio tähän maanantaihin on jälleen se maukas sisäinen naurahdus. Nyt on mentävä päiväunille. Unien jälkeen ajattelen katsoa hieman televisiota. Nyt naurattaa jo oikein kunnolla. Kaukosäätimestä paristot loppu. Ja eihän minulla kotona satu olemaan juuri sitä oikeaa kokoa. Kauppareissulle siis. 

Nyt kirjoittelen tätä juttua ja yritän liittää tekstiin kuvaa puhelimestani. Tämä on toiminut täysin moitteettomasti viimeiset vuodet. Arvatkaapa toimiiko tänään?

Kuvana siis tällä kertaa pari vuotta vanha hymyilevä syksyinen lenkkeilijä ilman takareisivaivoja.

Huomenna onkin sitten tiistai! Kivaa viikkoa!

-Esko- 

// Kuva: Pasi Salervo //