Näin ystävänpäivänä onkin hyvä kirjoittaa ystävästä, josta ei koskaan tullutkaan ystävää. Ei hänestä ei tullut lähellekään ystävää. Ja toivottavasti en myöskään pilannut hänen ja ystäviensä yhteistä iltaa. Hänelle tein kuitenkin jotain, mitä en ole koskaan tehnyt, yhtään kenellekään. no, mutta tilannehan meni jotenkin näin.
Joo, olen täällä jo useasti kirjoitellut kuinka minusta on tullut kyyninen mu###u tuolla Tinderissä ja muissa interaktiivisissa romanttisissa keskustelukanavissa. Ja onpa se käynyt jo itseänikin harmittamaan, kun käyttäydyn tuolla virtuaaliverkoissa ihmisiä kohtaan täysin idioottimaisesti. Olenkin ottanut ihan tietoisesti etäisyyttä koko touhuun ja miettinyt ihan itsekseni mitä tässä oikeasti haluaa elämällään ja elämäänsä. Siis niinkuin tuolla vaaleanpunaisessa maailmassa. Toivottavasti minusta ei välity kuvaa epätoivoisesta rakkaudentavoittelijasta. Juuri nyt on hyvä näin. Keväthän sieltä on tuloillaan, joten josko sitä sitten jaksaisi taas hieman aktivoitua.
Aktivoidunhan minä tuossa muutama viikko takaperin, kuten ensimmäisessä kappaleessa kerroin. Uskon edelleen sattumaan, hetkeen. Siihen oikeaan hetkeen ja täysin ennakoimattomaan tilanteeseen. Olimme ystävieni kanssa syömässä ja istahdin pöytään. Siinä ruokia odotellessamme tein vakiomöllöttelyäni ympäri ravintolaa ja pääni pysähtyi yhtäkkiä ravintolan kaakkoiskulmaukseen. Siellä istui ystäväporukkansa kanssa todella mielenkiintoisen oloinen vastakkaisen sukupuolen edustaja. Tästä mainitsin myös kavereilleni ja sanoin, että nyt on pakko ilmoittaa se myös hänelle. Ensimmäinen ajatus oli tietysti suomalaisena miehenä, että enhän minä nyt todellakaan kehtaa. Totaalisen häpeän ja hymyn raja on näissä asioissa todella ohkainen.
Miten sitä aikuinen mies voi vielä ajoittain taantua sinne murkkuikäisen Eskon tunnetiloihin? Kädet hikoilivat ja jalat täristen marssin hakemaan tarjoilijalta post it-lappusen ja mustekynän. Raapustin lappuselle lyhyen ja kivan (mielestäni) viestin, joka jääköön salaisuudeksi. Hymynaaman vielä kekseliäästi paperin kulmaan piirsin. Ja sitten eikun odottelemaan oikeaa hetkeä. Hain sata kertaa varmistelua pöytäkavereiltani. ”No, todellakin viet. Mieti, kun itse saisit tuommoisen lapun.” Totta, sehän tuntuisi varmasti mukavalta oli sen ajatus tai lopputulos ihan mikä tahansa. Eihän siinä ole mitään pahaa tai noloa jos haluaa toisen ihmisen päivää ilahduttaa. Vai onko?
Ja sitten seurue poistui pöydästä ja tuli oiva tilaisuus nousta ylös ja antaa tärisevin käsin se pinkki lappunen vastaanottajalleen. Sinne se lähti lappunen matkaan ja sille matkalle se myös jäi. Todennäköisesti lensi ensimmäiseen paperinkeräyslaatikkoon tai sekajätteen sekaan. Eikä siinä mitään. Eihän tämmöisissä tilanteissa voi ensinnäkään tietää yhtään mitään ihmisten elämäntilanteista. Ja, ehkäpä osittain siksi nämä ovat omalla tavallaan kuumottavia. Toivottavasti tämmöisiä spontaaneja juttuja ei kukaan koe liian tungettelevina. Tulipahan rohkaistuttua ja vietyä ihan oikea minikirje niiden virtuaalisten viestien vastapainoksi. Kauppajonoteoria saatettu siis rohkeasti ihan oikeaan elämään.
Ei noita lappusia viitsi ihan joka viikko jaella. Leimaantuminen herra pinkiksi post it-lapuksi ei ole hirveän tavoiteltava titteli.
Hyvää ystävänpäivää kaikille virtuaaliystäville ja lukijoilleni!! Tehkäähän minulle pieni ystävänpäiväpalvelus ja käykää vastaamassa etusivulle nousevaan lukijatutkimukseen. Kiitos jo etukäteen.
Ah, huomenna muuten alkaa viikon hiihtoloma!
-Esko-
