Chekkonen, Chekkonen, Chekkonen!

Vuonna 1991 Lahen legendaarisessa Mäkimontussa esiintyi yhtye nimeltään New Kids On The Block. Silloin oltiin kivipestyissä farkuissa haistelemassa suuren maailman meininkiä. Tänään Lahen legendaarisessa Mäkimontussa esiintyy Kasisalilta ponnistanut, voisi varmasti sanoa Suomen suurin artisti Cheek. Valot sammuvat kirjaimellisesti huomenna lauantaina järjestettävässä Cheekin vihoviimeisessä konsertissa. Molempien konserttien liput myytiin loppuun minuuteissa. Ei pysty samaan ihan kuka tahansa. Ei varmasti kukaan Suomessa. Edes kulta-Iivo ei saa Salpauselälle samanmoista hysteriaa aikaiseksi.

Aika hieno homma Lahdelle, että Cheek arvosti vanhaa kotikaupunkiaan ja järjesti viimeiset keikkansa nimenomaan Mäkimontussa. Usein olen lenkkeillyt kyseisissä maisemissa ja miettinyt, jotta olisipa tuossa hieno paikka megakonsertille. Kuka muu muka, kuin Cheek sen sitten järjesti ja hänen tyyliinsä aika leveellä mennään. Lava on kuulemma kerrostalon kokoinen ja uskoisin, että pommeja sekä visuaalisuutta ei tule puuttumaan. Voi olla melkoinen meininki.

Monta kertaa olen joutunut vetämään sanani takaisin, jotka Cheekin tuplaajalle Brädille vuonna 1999 Hennalan vartiokopissa lausuin. “Siis kirjoitatko sä riimejä? En usko, että tuosta tulee koskaan yhtään mitään…” Tulihan siitä jotain siitä suomiräpistä. Kaksi loppuunmyytyä Stadionia. Kaksi loppuunmyytyä Lahden Mäkimonttua ja ympärillä pyörii aivan ennenkuulumaton kuhina. Seuraavan kerran herraan törmätessäni vedän vielä yhden kerran sanani takaisin. Arvostan kyllä kuinka ovat kaverit uskoneet unelmiinsa ja vieläpä toteuttaneet ne melkoisen isoilla kuvioilla.

“Me ollaan ne, jotka todella kysyy ovella pokelta ikää…” Siinäpä sitä. Kuviot ovat melkoisen isolla ja sen kyllä näille pitkän linjan ukkeleille suo. Saapa nähdä pystyykö kukaan enää luomaan Suomeen samanlaista hypeä, kun Hakkikselta ja Divasta ponnistanut Jare Henrik Tiihonen.

Paikanpäälle en pääse, mutta televisiosta katson varmasti!! Ch–Ch–Chhhheeeek!

-Esko-

// Kuvat: Antti Sihlman //

…kyllä minä niin odotin ilosempia aikoja

Kutsu elokuvanäytökseen saatu

Sain eilen mahtavan mahdollisuuden päästä katsomaan kotimaista elokuvaa ennakkonäytökseen Helsingin prameaan Scape-saliin. Kyseessä ei ollut ihan mikä tahansa leffa, vaan serkkuni luoman koko kansan riveihin iskevän hahmon, Mielensäpahoittajan toinen kokopitkä tuotanto: Ilosia aikoja. Olen suuri kotimaisten elokuvien kannattaja ja tässä elokuvassa esiintyi juuri niitä näyttelijöitä, joista tykkään todella paljon. Sulevi Peltola, Heikki Kinnunen näin ensihätään mainitakseni.

Näin oman elämäni kriitikkona en osaa kirjoittaa kovinkaan syvällistä elokuva-arvostelua, enkä edes yritä. Kirjoittelenpas tähän kuitenkin millaisia tuntemuksia leffa minussa herätti. Jokainen poistuu teatterista pois juuri niiden omien fiilistensä kanssa, niin minäkin tein. Kuolema, rakkaan ihmisen kuolema on aina jonkun aikakauden loppu. Samalla se on myös jonkun aikakauden alku. Ikävä ja yhteiset hetket palaavat mieleen erinäisten tapahtumien ja tottumusten kautta. On se sitten papiljotti tai keitetty peruna ruskealla kastikkeella. Yllättävät tapahtumat yhdistävät ja vanhempien ihmisten viisaus elää myös täällä hipaisupuhelimien aikakaudella. Lämpö ja välittäminen.

Liiallisten tavoitteiden asettaminen tukehduttaa, varsinkin toisten asettamana. Menestyksen ja upean uran luominen ovat varmasti tavoiteltavia asioita, mutta rajansa kaikella. Harvoin sitä roolihahmo saa oikeasti ärsyyntymään. Tulipa nyt sekin koettua. Perheitä on erilaisia. Saman suvun sisällekin voi kätkeytyä mitä oudompia tapahtumia. Jokin kaikkia koskettava tapahtuma kuitenkin liittää jollain tavalla erilaisetkin ihmiset yhteen. Ei ole koskaan liian myöhäistä murtaa omia ennakkoluulojaan ja perhe on aina hieno yksikkö, oli se millainen tahansa.

Elokuva on hauska. Elokuva on haikea. Tähän elokuvaan on onnistuttu luomaan mielestäni täysin omanlaisensa tunnelma. Itku ja nauru sekoittuvat oikeassa suhteessa eri sukupolvien kohtaamisissa. Vanhemmat voivat oppia nuoremmiltaan ja nuoremmat vanhemmiltaan. Mieltä voi pahoittamisen sijaan myös avata ja antaa uudelle mahdollisuuden. Joskus se mahdollisuus aukeaa mitä ihmeellisimpien sattumusten kautta, kuten tässä elokuvassa. Tässä elokuvassa myös elämän hauraus näyttäytyy vahvasti. Maailmaan tultaessa ja sieltä lähdettäessä.

Leffan jälkeen menin vielä pikaisesti piipahtamaan jatkojuhlissa Kaivohuoneella. Noin kymmenen minuutin varmasti ulkopuolisen silmään hyvin vaivaannuttavan näköisen kihertelyn jälkeen uskaltauduin mennä kysymään yhteiskuvaa suuresti arvostamani elävän legendan Heikki Kinnusen kanssa. Niin ja tietysti erinomaisen ensimmäisen pitkän elokuvan roolisuorituksen tehneen Satu Tuuli Karhunkin kanssa täytyi kuva napata. Kajaani-kortilla sisään.

Tätä elokuvaa suosittelen lämpimästi!

-Esko-