”Siis, niin söpö.” ”Minkä ikäinen?” ”Oiiiih, varmasti joku kaksi kuukautta vanha?” ”Saako sitä silittää?” ”Ihan tämmöinen pentukarva vielä.” Öööö, joo. Ehkä joku kaksi kuukautta. Vähän ehkä vanhempi. Seuraavaa kertaa varten täytyy opetella ainakin koiran ikä, tarkka rotukuvaus sekä joku hauskahko jutunjuurilausahdus valmiiksi. Lauantaina meillä oli siis ystävien maailman söpöin pieni koiranpentu lainassa. Jo siinä lyhyessä ajassa ehti tehdä muutamia huomioita. Piilota kengät, kaikki irtaimisto, irroita sähköjohdot, älä käytä jogurttipurkkia juomakuppina tai löytyy se noin tuhantena riekaleena.
Niin ja sen mitä koiranpentuilme käytännössä tarkoittaa. Parketilla lainehtii kaadettu vesikuppi, Adidakset ovat makuuhuoneessa ilman nauhoja. Niket olohuoneessa vielä nauhoitettuna. Se leppoisaan oleskeluun tarkoitettu viltti on myttynä vessanlattialla. Ja sieltä musta pieni labradorinnoutaja tassuttelee luokseni. Katsoo hieman luppaavilla silmillä suoraan omiin silmiini. Kyllä, kyllä tuo on se usein kuultu ilme. Tinä te olet temmoinen hulmuli. Niin, temmoinen pieni hulmuli. Pieni Tulnel ja täyttuho.
Miksi muuten koirille ja vauvoille puhuessa aivan yhtäkkiä suusta tuotetussa tekstissä tapahtuu täydellinen muutos? Konsonantit vaihtelevat paikkaansa ja äänenpaino vaihtuu kuin lennosta. S-kirjain korvautuu T:llä sekä pikkupoikana puheterapeutin kanssa joensuulaisessa puukorttelissa kovalla työllä harjoiteltu ärrä taantuu takaisin älläksi. Lapsen kasvaessa ja hänelle puhuessa kirjaimet loksahtelevat onneksi takaisin paikoilleen. Koirista en ole ihan varma.
Siitä olen näin minimaalisen empiirisen tutkimukseni mukaan varma, että kombo yksin tököttävä mies sekä koiranpentu saavat melkoisen paljon huomiota. (Tai no ainakin koiranpentu.) Seisoskelin tuon pienen hurmurin kanssa noin tunnin ihmisten ilmoilla. Siellä pienoinen kumppanini aivan rauhassa istui jalkojeni vieressä ja ihmetteli ympäröivää maailmaa. Valehtelematta lähes jokainen meihin törmännyt ihminen pysähtyi keskustelemaan. Prosentuaalisesti vastakkaisen sukupuolen edustajia oli ehkä hienoisesti enemmän. Aika monta kertaa kuulin nuo tämän tekstin aloittaneet lausahdukset mukavalla hymyllä varustettuna. Jos olisin seisoskellut yksin, niin tuskin olisi kukaan pysähtynyt. Joku ehkä Kansallismuseon pääoven sijaintia kysynyt.
Täsmennän tähän loppuun, että koiraa en ole itselleni hankkimassa, koska hyvin tiedostan siihen liittyvän suuren vastuun. Lainaan voin kyllä ottaa useamminkin. Ehkäpä seuraavalla kerralla tämä sinkkumies suuntaa karvaisen ystävänsä kanssa aurinkoiseen Kaivarin rantaan. Istahtaa penkille. Kaivaa kassistaan Umberto Econ klassikkoteoksen Ruusun nimi ja alkaa toistamaan tuttuja, opeteltuja fraasejaan. Kolme vuotta juuri täytti. Nakkikakun tein lahjaksi. Joo, labbis se on. Entäs teidän? Voi hellanlettas tuo teidän koila on ihana. Onko minkä rotuinen? Jne, jne…
Ja tietysti koiranpentuilmeellä. Kivaa iltaa!
-Esko-
