Tänään keskustelimme illalla alkavasta Ensitreffit alttarilla- ohjelmasta opehuoneessa. Itsekin tästä olen naputellut jo aiemmin. Muistan, kun aikoinaan oli alkamassa ensimmäinen tuotantokausi ja bussipysäkit täyttyivät mainoksista, jossa kaksi ihmistä seisoo vierekkäin silmät peitettynä semmoisilla “unilaseilla”. Mietin silloin varmasti hyvin monen muun tavoin, että nyt on mennyt jo formaatti melkoisen pitkälle. Menet naimisiin ihmisen kanssa, jota et koskaan tavannut. Et tiedä hänestä yhtään mitään. Ammattilaiset ovat tehneet taustatyön ja selvittäneet juuri oikeanlaiset ihmiset toisilleen. Huhheijjaa, sanon minä. Molempien lähimmät ihmiset takana ja seisot alttarilla silmät peitettynä. Oletettavasti kohtalaisen kuumottava hetki.
Vaan onko tässä maailmassa mitään oikeaa tapaa löytää se rakkaus rinnalleen? Mielestäni ei todellakaan ole. Onko se sitten mobiilisovellus, työpaikan kahvihuone, bussipysäkki, nollaneljän yökerhohaahuilu, kauppajono, kesäfestivaalit tai televisio-ohjelma? Eihän sillä ole mitään merkitystä, ei. Tässä sitä on itsekin huomannut, että ei ole ihan mutkatonta löytää sitä ihmistä jakamaan arkea kanssasi. Kun sitä tarpeeksi kauan elelee itsekseen, niin ajoittain tuntuu jopa erikoiselta, että sitä saattaa vielä joskus asua jonkun ihmisen kanssa yhdessä. Parisuhteessa yhteisen katon alla asustellessa sitä tuntui todella erikoiselta, tai ei kyllä tullut edes mieleenkään, että joskus vielä asuisi yksin ja kattaisi pöytään vain yhden lautasen joskus tietysti toisenkin. Tai tilaisi Voltista vain yhden annoksen. On se elämä semmoista.
Niin, palatakseni siihen opehuonekeskusteluun. Siinäpä sitä arvuuteltiin, jotta millaista on seisoa alttarilla, ensitreffeillä? Tulipa sitten mieleeni, että yksi lähimmistä ja tärkeimmistä ystävistäni on tämän kokenut. Ja vieläpä ensimmäisellä tuotantokaudella, kun koko ohjelmaformaatti oli vielä täysin uusi ja ennenkokematon. Tästä asiasta emme muuten ole ihan hirveästi keskustelleet, vaikka lähes jokainen muu asia elämäntaipaleelta on käyty läpi äärimmäisen tarkasti. Ja tullaan varmasti käymään jatkossakin.
Eli kerrohan Olli, jotta millaista oli seisoa alttarilla silmät peitettynä, ensitreffeillä?
Ei tuntunut oikein miltään, tai siis vähän jännitti. Ei kuitenkaan läheskään niin paljoa, kuin aiemmin jossain tilanteissa. Esimerkiksi esiintyminen luokan edessä. Luulen, että se johtui osittain siitä, että et tiennyt yhtään mitä odottaa. Tottakai se oli iso asia, että olitkin menossa naimisiin tuntemattoman ihmisen kanssa. Se, että sinulla ei ollut oikein mitään ennakko-odotuksia, niin ei se ollutkaan niin paha. Vaikka siinä tuli tuijoteltua kattoon ja ympärilleen. Oletettavasti jälkimmäisien kausien tyypeillä on vispannut polvet hieman enemmän, kun he tietävät jo hieman ohjelman ideasta.
Siinä ennen h-hetkeä hörpin mehua ja bestmanitkin ihmettelivät, miten voin ottaa niin rennosti. Hyppimisen ja varjonyrkkeilyn kautta seisomaan alttarille sanomaan tahdon! Hieno kokemus.
Kiitos Olli ja rohkeita ovat kaikki osallistujat, kertakaikkiaan. Hattua nostan.
-Esko-