Ollaanko isi aina yhdessä?

” Voiko omasta perheestä saada potkut?” Näin mietti seitsenvuotias Tim Templeton makaillessaan sängyllä ja tuijotellessaan kattoa elokuvassa Boss Baby. Hänen perheeseen oli tullut uusi perheenjäsen, joka vei hänen rakkaan isänsä ja äitinsä kaiken huomion. Tim ei saanut enää niitä halauksia, pusuja ja iltasatuja, joihin oli koko lapsuutensa tottunut. Onneksi tämä oli Timin kohdalla vain yksi pieni ajanjakso. Ja onneksi Tim oli vain piirretty animaatiohahmo.

” Voiko omasta perheestä saada potkut?” Näin mietti hieman vanhempi Esko Sakari Kyrö makaillessaan vanhempiensa kotona siinä tutussa ja turvallisessa sängyssä. Taas oli yöpöydällä paketti ahdistuslääkkeitä (ei kelvannut enää vuoden vanha resepti, piti uusia) ja repussa sairauslomatodistus, diagnoosilla, akuutti stressireaktio. Hänen lähellään, kilometrin päässä ei enää lyö se pieni sydän. Sen pienen sydämen lyöntien väliin tulikin yllättäen sataseitsemänkymmentä kilometriä hulluuden highwayta. Tämä ei ole pieni ajanjakso. Tämä on loppuelämä. Ja tämä Esko ei ole animaatiohahmo. Vaikka toivoisikin, että tämä kaikki olisi vain animaatioelokuvaa. Huonoa semmoista.

Moni ihminen saa vuosittain perheestään potkut. Sisäisissä perheYT-neuvotteluissa ei päästä lopputulokseen ja ero on väistämätön tosiasia. Joskus naapurifirma tarjoaa paremmat puitteet ja joskus on käyty hieman lainaamassa salaa toisen firman tavaroita. Ajoittain ei yrityksen pelastamiseksi ole muuta tehtävissä kuin sen hajottaminen. Tämä on karu fakta. Näitä tapahtuu ja niistä selvitään. Jälkipyykki on kuitenkin pestävä järjellä. Ei niitä vanhoja raunioita voi vain puhaltaa kuin tuhkaa tuuleen. Toivoa, että kaikki yrityksen jäsenet kyllä selviävät. Isot ja ennenkaikkea pienet, uudet yrittäjät.

Yritysmaailmassa ja elämässä mennään päättyneiden YT:iden jälkeen eteenpäin. Se on upeaa. Tulee rakkauksia. Se on upeaa. Tulee uusia intohimoja. Se on upeaa. Aukeaa uusia ovia. Se on upeaa. Tulee ehkä uusia pienyrittäjiä. Se vasta onkin upeaa. Itsekin olen suhtautunut kaikkeen ainoastaan positiivisesti. Halunnut kaikille hyvää, mutta tämä viimeinen siirto tuntuu kyllä tällä hetkellä aivan kohtuuttomalta. Kohtuuttoman suurelta siirrolta minun ja sen tärkeimmän pienen yrittäjän välien takia. Pahuudelle ja katkeruudelle en kuitenkaan anna valtaa. Haluan kaikesta huolimatta uskoa, että tälläkin on jokin tarkoitus. Vaikka sille tarkoitukselle ei tällä hetkellä löydy yhtäkään järjellistä selitystä.

Tyttäreni suusta on päässyt kuuden vuoden aikana kaksi semmoista lausetta, jotka tulen muistamaan aina. Toisen todella ihanana muistona. Maailman tärkeimpänä. Tämä on onneksi tallentunut dvd:lle. ” Ollaanko isi aina yhdessä?” Näin kysyi juuri puhumaan oppinut tyttäreni. Nappasi kädestäni kiinni ja lähti päättäväisin askelin kohti jäätelökioskia. Toisen tulen muistamaan lohduttomana, uudet suuntaviivat hyvin monen ihmisen elämälle antaneena. ” Teethän isi kaikkesi, että me nähdään useasti?” Kyllä rakas! Tein kaikkeni mitä isä etävanhempana voi tehdä. Laati asianajajansa kanssa niin laajat tapaamisoikeudet, kun se on tässä tilanteessa mahdollista. Voi sitten vuosien päästä todeta tyttärelleen selkä suorana, että ainakin yritin.

Näin sitä luisuttiin vajaassa kahdessa vuodessa ydinperheen isästä tähän pisteeseen. Bussilla käytiin ajelemassa ja toivottavasti seuraava bussimatka päättyisi hieman onnellisemmin. Elämässä näemmä sattuu ja tapahtuu. Ei tässä voi vajota maan alle. Nyt vaan pää pystyyn ja ihan täysillä eteenpäin. Tämä on elämä, yksi ja arvokas elämä. Pienellä ja isolla.

” Mitä se rakkaus on?
lapsi kysyy
lämpimänä sylissä.
Rakkaus on sitä,
että pitää sylissä,
sinä vastaat,
annat sormiesi lipua
hentojen hiusten läpi.
Hento kuin lapsen hius
on rakkaus,
yhtä hauras,
yhtä puhdas ja väkevä.
Mikset sinä sitten ole
koskaan minun sylissäni?
lapsi kysyy vakavana,
eikä suostu hyväksymään,
että yksikään rakkaus olisi
toista suurempi tai pienempi.”  -Tommy Taberman-

Vähän sanattomaksi vetää…

-Esko-

 

Turistina eroviidakkoon!

Uudessa paikassa. Uusissa ympyröissä. Paljon asioita, joita täytyy sisäistää. Mikäpä olisikaan parempi keino tutustua uusiin, ennenkokemattomiin asioihin kuin turistibussi. Saavun jättimäiselle lähtölaiturille. Ympärillä vilisee ihmisiä, joillain on aivan kauhea kiire eteenpäin. Osa ottaa rauhassa ja miettii mihin bussiin olisi viisainta hypätä. Jii Ää Är Koo Iii- bussi meni juuri silmien edestä. Lähti vauhdilla. Kiireinen kuski kenties? Ee Är Oo. Hyppään sinne, kun on edessäni. Bussin etupenkillä istuu iloinen opas, joka sanoo ensimmäisenä mikrofoniin: ” Sulkekaa matkapuhelimet akuuttikyydin ajaksi.” Miksiköhän? Mietin mielessäni. Liput lunastetaan henkisellä pääomalla.

Bussi hurahtaa liikkeelle ja ensimmäisenä saavumme lastenvalvojan linnoituksen eteen. Upea, mutta samalla hyvin karu rakennus. Korinttilaisista pylväistä päätelleen antiikin Kreikan aikainen linnoitus. Halukkaat saavat nousta tutkailemaan upeaa rakennelmaa sisäpuolelta. Ovella on suuri kyltti, jossa lukee: Jätä empatiakyky, hyväuskoisuus ja luottamus narikkaan. “Miksiköhän?”, kysyn epätietoisena oppaaltamme. Hän iskee silmää viekkaasti ja vastaa. ” Selviää myöhemmin, tulet kyllä huomaamaan.” Kapuan takaisin paikalleni ja jään miettimään oppaamme vastausta.

Matka jatkuu. Saavumme kylään, jossa asuu kansa nimeltään etävanhemmat. Suuri osa asukkaista on miehiä. Ihan tavallisia työssäkäyviä miehiä. Osa hymyilee leveästi, osa on selvästi allapäin. Kylästä löytyy myös erikoinen automaatti. Elatusmaksuautomaatti. Sinne voi kuukausittain tallettaa tietyn summan rahaa. Onpa kätevää. ” …etävanhemman mahdollisuus vaikuttaa asioihin on verrattavissa antiikin Kreikan naisen asemaan. ” Kuulen satunnaisen lauseen oppaamme suusta ja ihmettelen, että mitä se taas siitä Kreikasta höpisee, ei voi pitää paikkaansa.

Varoitus, varoitus. Siirrymme kierroksemme surullisimpaan paikkaan. Huoltajuuskiistojen kortteliin. Kaduilla vaeltelee epätietoisia ihmisiä. On miehiä, naisia, lapsia ja jokaisessa risteyksessä seisoo tuomari, joka yrittää parhaansa mukaan ohjata ihmisiä oikeille, heille kuuluville paikoilleen. Bussin sisäpuolella isät ja äidit peittävät lastensa silmät. Korttelin led-mainostaululla pyörii pysäyttävä video. En itsekään sitä haluaisi nähdä, mutta uteliaana miehenä en voi olla katsomatta.

Huh. Onneksi on eväiden aika. Kaivan kassistani tuoreen croissantin tuorejuustotäytteellä sekä aamulla surauttamani smoothien. Lisäsin joukkoon hieman proteiinijauhetta, niin jaksaa paremmin pitkän turistikierroksen. Eväiden syönnin ohessa bussi viilettää ohi paikasta, jolla on todella kaunis nimi: Yhteishuoltajuus. Kylän kyltti on koristeltu aivan tuoreilla pinkeillä tulppaaneilla.

Viimeisenä pysäkkinä kierroksella on aivan mahtava ja ihana puisto. Leikkipuiston nimi on: Lapsen etu. Harmittavasti kyltti on kirjoitettu niin pienellä, että ihan kaikki eivät sitä huomaa. Suurin osa onneksi huomaa ja kaikki bussimme kyytiläiset lähtevät katsomaan tuota upeaa puistoa. Puistossa on onnellisia, elämäniloisia lapsia. Aikuisia, jotka ovat siirtäneet omat mielitekonsa romukoppaan. Osanneet heittäytyä tämän miellyttävän puiston syövereihin.

Bussi kaartaa takaisin lähtölaiturille. Olipas reissu. ” Kiitos kyydistä ja tulettehan pian uudestaan. ” Toivottelee iloinen oppaamme. Olihan tämä opettavainen matka, mutta kyllä minä hyppään ensi kerralla johonkin ihan toiseen mielikuvitusautoon.

”Linjuriauto on maantien ässä, siinäpä melskeessä, tärinässä…”

-Esko-

// Kuva: Laine Olli //