Poliisi, pulssi ja puolustusvoimat

Kivistö, joo aina sinne on ainakin yksi uusi talo kerennyt nousemaan. Kunnon väriläiskiä on seassa. Varmasti on lähellä nostokurkien suomenennätys maapinta-alaan nähden. Myllykukko, joka pyllykukoksi taipuu varsinkin paluumatkalla, kun vähän väsyttää ja koti siintää jo horisontissa. Hyvinkäy Hyvinkäällä tuli kuukausi asusteltua ja aina muistelen, että jo ensimmäisestä liittymästä kurvasin silloiseen asumukseeni. Jaa, sitten Riihimäellä kohoaa oikealla jylhä ja uljas symboli. Siellä se seisoo jämäkästi nuppi entisessä maan ennätyskorkeudessa. Hamina se perhana kiilasi ohi ja laittoi vielä korkeamman lipputangon pystyyn. Pituudella on väliä ainakin näissä hommissa.

Hidastus ja huomiovalot vilkkuvat tien molemmin puolin. Raskas kalusto ajakoon alakautta ja henkilöliikenne ylärampille. Nopeusmittari näyttää kolmeakymppiä. Suunto ranteessa näyttää sataakahtakymppiä. Tällä hyvinkin tutulla moottoritiellä on edessä poliisien ja puolustusvoimien tarkistuspiste. Puolijoukkueteltassa kamina pörisee kuumana ja pieni nuotio edessä lämmittää kurkkusalaatteihin puketuneita valveutuneita kansalaisiamme. Jauhomakkaraa taitaa siellä joku paistella.

Musiikkisoittimesta volumet äänettömälle, ajokortti käteen ja puhelimesta valmiiksi todistus tarvittavista asiakirjoista. Jaa, tapaamishommia, tapaamishommia. Oikein mukava poliisi toteaa ja ohjaa minut jämäkällä käsiliikkeellä eteenpäin. Nopeusmittari näyttää sataakahtakymppiä ja Suunto ranteessa ehkäpä kuuttakymppiä. Erittäin hyvin organisoitu homma ja aivan turha oli mitään jännitellä. Tuskin enää kovinkaan montaa kertaa tässä elämässä tulen tämmöistä kokemaan. Tai toivottavasti en enää koskaan. Toivottavasti ne Spede-sketseillä hauskuuttavat sankarit pysyvät myös poissa noilta ylityspisteiltä. NIMITTÄÄÄIN saattaa käydä hieman virkavallan huumorintajun päälle.

Puuhanalle pellolla, aina täytyy vilkuttaa siinä Tervakosken kupeessa. Linnatuulessa olen käynyt lähimpänä kymmeniä miljoonia elämässäni. Eurojackpot sinne tuossa taannoin tärähti. Kahvin ostin noin viisi yli yhdeksän ja yhdeksältä oli kuulemma saapunut tieto tulevan Roope Ankan tositteen ostopaikasta. Tarkennuksena se Roope en ollut minä. Se Rentun ruusu on, jonka poimin tuolta maantieojasta. Hämeenlinnan ylpeyden kansantaitelija Goodmanin mukaan nimetyn kauppakeskuksen alta huristellessa on noin tunti matkaa määränpäähän. Monesti olemme uuniperunat syöneet kyseisen paikan Picnicissä.

Vallu Popovits, Olli Huttunen, Sedu Koskinen ja hopeinen jalkapallo Valkeakoskella piirtää verkkokalvoille sen mustavalkoisen peliasun. Teemu Tainio järjestelee paikkakunnan ylpeyden uutta nousua kotimaiselle futiskartalle ja siinä toivottavasti onnistuu. Kyllähän Valkeakoski ja Haka on ainakin itselleni se ensimmäinen mielleyhtymä kyseisestä paikasta. Joo, siinä on kolme samaa vokaalia ja yksi konsonantti. Tänne tekstin sekaan virkistävä aivopähkinä. Missä siis mahdetaan olla menossa?

Sukarin Topin innovaatio oikella. Hetken päästä vielä pari nollaa lisää liikevaihtoon ja Invard Kampradin innovaatio samaisessa suunnassa. Uros Liven rakennustyömaan kohdilla tämä uros soitteleekin jo ihanalle pienelle sankarille, joka alkaa valmistautua hyppämään kyytiin paluumatkan seuralaiseksi. Se molemminpuolinen onnellisuus, lautasenkokoiset silmät ja hymy huulilla on aina yhtä kiva hetki. Turvavyöt kiinni ja vakiokysymys. Voitko laittaa mun soittolistan? Voin ja onneksi lasten kasvaessa myös musiikkimaku muuttuu. Sutsisatsisatsaaaaasta Vesalaan ja oikein mukavaa iltaa!

Esko

IHOLLA ja Ensitreffit alttarilla, aika on valmis!

1.9.2014 kello 22 alkoi AVA-kanavalta televisiosarja nimeltään IHOLLA. Kaksi ensimmäistä kautta oli seurattu mitä erilaisempien naisten elämää. Koukutuin täysin toisen kauden kiemuroihin. Sanni, Johanna ja kumppanit tempasivat tämän herran täysin mukaansa. Monesti olen miettinyt, että miksi? Ja vastaus on hyvinkin yksinkertainen. Tavalliset ihmiset kuvasivat täysin tavallista elämää. Hienoilla musiikeilla ja leikkauksilla maustettuna. Tämä vuonna 2014 alkanut kausi oli kolmas ja ääneen pääsivätkin miehet.

Mukana oli myös pitkätukkainen luokanopettaja Esko nimeltään. Muistan tarkasti sen hetken, kun oma naama lävähtää televisiovastaanottimiin ja vieläpä useasti viikossa. Se on muuten asia, johon et voi millään tavalla valmistautua. Tai ainakaan siihen minkälaisen kuvan ihmiset sinusta televisiosarjan perusteella muodostavat.

Nyt on lähes tarkalleen viisi vuotta tuosta hetkestä kulunut. En ole sen koommin sarjaa katsellut. Tänä tulevana syksynä teimme ystäväni Ollin ja ehkäpä myös Mikon kanssa päätöksen, että kerran viikossa istumme sohvalle ja katsomme hieman sarjoja. Ei Game Of Thronesia tai Rahapajaa, vaan Iholla kolmosta Ensitreffit alttarilla ensimmäistä kautta, jossa Olli astui avioliiton satamaan itselleen tuntemattoman ihmisen kanssa. Sanoisinko, että jännittävä sarjasyksy siis tulossa.

Noiden viisi vuotta vanhojen tapahtumien ja teemojen ympärille on hyvä peilata juuri tämänhetkistä elämää. Antaa varmasti paljon kirjoiteltavaa tänne bloginkin puolelle. 

Näin vastailin aikoinaan lukijani kysymykseen, joka tiedusteli lähtisinkö sarjaan uudestaan mukaan:

Vastaus tähän on, että aivan ehdottomasti lähtisin. Sarjaa kuvatessa ei ollut vielä Snapchatteja ei Instastorieseja ja eipä tainnut silloin olla Youtube-kulttuurikaan kovin kummoisessa kukoistuksessa. Se puolivuotinen kuvaussessio aivan arkisesta elämästä oli jotain niin outoa, että se oli samalla jollain tavalla kiehtovaa. Aluksi oli todella kummallista ja jopa noloa kävellä kaupungilla ja jutella kameralle. Istua ravintolassa kameran kanssa ja eniten jännitti tuoda kamera omaan luokkaani ja kysellä oppilaiden vanhemmilta kuvauslupia ja kertoa ”projektistani”. Jännitys oli turhaa, koska suhtautuminen oli hyvin ymmärtäväistä. Juuri tänä päivänä miestä ja kameraa ei varmasti ihan niin paljoa kummasteltaisi.

Elämä koostuu erilaisista vaiheista ja sarjaa kuvatessa elämä on hyvin erilaista kuin tällä hetkellä. Sarja on tallennettuna DVD:ille, jotka ovat hyvässä tallessa tuolla kaapissani. En ole niihin juurikaan palaillut. Täytyisi ihan oikeasti katsoa joskus muutama jakso läpi ja vertailla omaa minääni tähän nykyiseen Eskoon. Hiukset olivat ainakin paljon pidemmät ja ajatuksenjuoksu tai ainakin niiden esiintuominen huomattavasti nykyistä vaivalloisempaa. Muistan joitain monologeja kameralle jutellessani olleeni aivan lukossa. Pelkäsi avoimuutta. Tämä ei johtunut vain kamerasta tämä johtui minusta.

Jos lähtisin nyt tekemään uutta tutkimusmatkaa itseeni olisin varmasti huomattavasti rohkeampi, huomattavasti avoimempi. Aiemmin sitä pelotti näyttää itseään niinä heikkoina hetkinä. Avoimuus ja asioista puhuminen ovat ensiarvoisen tärkeitä asioita ihmisen elämässä. Kirjoittamisen kautta tämän on huomannut. Kannattaako sitä tehdä koko kansalle onkin sitten ihan eri kysymys. Tämän linjan olen valinnut ja tällä mennään. Enemmän se on hyvää elämääni tuonut kuin negatiivisuutta. Niin ja mitä tuo sarja elämääni toi?

Noh, sehän toi tietysti Iholla-etuliitteen joidenkin ihmisten puheisiin. Se toi todella erikoisen hetken, jonka kokee vain kerran elämässään. Oma naama lävähtää neljä kertaa viikossa televisioon kaikkien katseltavaksi. Se toi mahdollisuuden kirjoittaa varmasti jossain mittakaavassa suosittua blogia. Nykyään kirjoittajia on niin paljon, että jonkun ”potkun” se vaatii, jotta ihmiset sen oman alustasi löytävät. Se toi monta uutta tuttavuutta ja mahdollisuuden nähdä televisiotyöläisten kulisseihin. Se toi tuonne kaappiini DVD:t, jotka sisältävät kolmekymmentäkuusi jaksoa ammattilaisten työstämää materiaalia elämästäni.

Nykyäänhän lähes jokaisella ihmisellä on taskussaan kapistus ja sovellukset, jolla voi kuvata sitä oman elämänsä Iholla-sarjaa. 

-Esko-