Jonotus. Siinäpä on asia, joka aiheuttaa suuria tunnekuohuja ihan pikkulapsesta tuonne eläkeikään asti. Työpaikalla tähän on törmännyt jo varmasti ihan ensimmäisestä opettajapäivästä lähtien. “Justus piti mulle paikkaa ja tulin tähän.” Siitäpä Kaija sitten pahoittaa mielensä ja päästää Antsun eteensä. Lumipalloefekti ja soppa on valmis. Kaikki sitten jonon perälle. Saavat nämä sankarit jauhelihamakaronilaatikot noin kaksi ja puoli minuuttia jonon kärkeä myöhemmin.
Viikon sisällä olen törmännyt jo kaksi kertaa kaupassa käydessäni erikoiseen aikuisten jonotuskäytökseen. Olimme F:n kanssa ruokakaupassa ja itse pyrin pitämään ihan reilua etäisyyttä edellä jonottaviin ihmisiin. “Voitteko nyt mennä siitä? Täällä on muitakin ihmisiä!” Käännyn ja takana seisoo ilmeisesti juuri lomansa lopettanut hienoisen kärttyisä ihminen. Pikkuheppu on hieman ihmeissään, kun isä etsii ilmearsenaalistaan hämmästyksen ja pyytelee anteeksi sekä yrittää sanoa, että ei tämä jono sen nopeammin liiku vaikka liimaannun kiinni edessäni olevaan vanhaan pariskuntaan. “Metri riittää!” Kuuluu jälleen takaamme ja siihen se keskustelu sitten päättyikin.
“Se on v###u metri!” Kajahti tänään takaani käydessäni täydentämässä jääkaappini sisältöä. Jälleen pyytelin anteeksi ja yritin selittää, että pahoittelut, kun pidin ehkä noin kahden metrin turvaväliä. Täytynee ottaa ensi kerralla mittanauha taskuun, jotta en vain vahingossakaan pidä enempää kuin sitä v###n metrin turvaväliä. Tai sitten alan käymään kaupassa kolme kertaa juostuilla lenkkikamoilla, jolloin ominaistuoksu antaa luonnostaan jonotusrauhan. Eikä kukaan edes halua tulla kahta metriä lähemmäs.
Tämmöistä tänään ja huomenna alkaakin muuten työt. Kivaa iltaa!
-Esko-
// Kuva: Markus Suntila //