Yöllä koki moni suomalainen jälleen upeita ja jännittäviä elämyksiä urheilun parissa. Suomen nuoret Leijonat ottivat ja voittivat jääkiekon synnyinseuduilla maailmanmestaruuden. Vaikkei ottelu tullut ihan otollisimpaan katseluaikaan, niin moni sitä oli somen perusteella herännyt katsomaan. Aamulla oli ilo lukea ja katsella voitonriemuisia julkaisuja.
Kyllähän joukkueurheilu ja menestys liimaa yhteen tätä pientä kansaamme. Siellähän oli hurjimmat Havis Amandan patsaalla aamuyöllä ilkosillaan juhlistamassa tätä nuorten Leijonien upeaa saavutusta. Toivottavasti ei ala viikko flunssassa näillä innokkaimmilla.
Itse en nykyajan junioriurheilusta enää niin paljoa tiedä. Uskoisin, että siellä taustalla tapahtuu täysin samoja asioita, kuin omilla junnuajoillani. Vanhemmat laativat kyytilistoja. Vanhemmat valmistavat mokkapaloja kahvioon. Vanhemmat pesevät pyykkiä. Vanhemmat pyrkivät löytämään roposia niihin harrastusten kuukausimaksuihin. Vanhemmat ovat siellä kentän laidalla kannustamassa lapsiaan otteluissa. Voi vaan kuvitella sitä tunnetta, kun omalle lapselle pujotetaan kultamitali kaulaan suorassa televisiolähetyksessä. Kuinkakohan monta kilometriä on ajettu tai mokkapalaa leivottu noiden nuorten sankareiden taustalla?
Tässä on oiva tilaisuus kiittää myös omia vanhempiani, että ovat tarjonneet minulle mahdollisuuden harrastaa juuri haluamani lajeja. Ei sitä silloin pikkupoikana ymmärtänyt kuinka paljon isä on meitä kuskannut. Kaksi poikaa, jotka harrastivat parhaimpina/pahimpina aikoina kolmea lajia samaan aikaan. On ollut isällä aikamoinen harrastuskyyditystetris meneillään. Hyvin hän silloin aikanaan nämä palaset kohdilleen asetteli. Koskaan hän ei elänyt omaa urheilu-unelmaansa lapsiensa kautta. Ei kiroillut ja huutanut kenttien laidalla. Ei kellottanut valmentajan selän takana poikiensa peliaikoja. Antoi lastensa toteuttaa itse omia unelmiaan. Ei tullut maailmanmestareita, mutta urheilullinen elämäntapa iskostui molempien veljesten selkärankaan.
Aina oli lämmin ruoka odottamassa kotona nälkäisten urheilijapoikien saapuessa kotiin. Ja niitä talkoiden ja myyjäisten määrää. Onnekkaita saamme olla myös siitä, että perheellämme on ollut varaa rahoittaa harrastuksemme. Kaikilla lapsilla ei tähän mahdollisuutta ole. Vanhempien roolin sitä ymmärtää entistä paremmin näin vanhemmalla iällä. Niin ja tietysti niiden nuorten urheilijoiden valmentajien, huoltajien, toimitsijoiden, tuomareiden jne. Täysin korvaamattomia ihmisiä.
Urheilu on upea asia. Lopetanpas tämän kirjoituksen huudahdukseen, jonka kuuleminen tuntuu aina yhtä hienolta. Suomi on uusi maailmanmestari, hei!
-Esko-
// Alempi kuva: Joensuun Kataja- verkkosivut. //