Jokatoinen viikonloppu. Kyllä ne neonkeltaisella yliviivaustusseilla ja sydämillä koristellut päivät näyttävät niin harvoilta siinä Polkan pöytäkalenterissani. Niin siis ne päivät, jolloin pikkumimmi saapuu touhuillaan täyttämään asuntoni ja täyttämään myös sitä tyhjiötä, joka ajoittain tuntuu niin h#####n pahalta. Täytyy vain yrittää ajatella, että nopeasti se kaksi viikkoa taas hurahtaa ja ottaa kaikki ilo irti ajasta, jolloin meillä on mahdollisuus yhdessä touhuta. Yrittää hoitaa tämä oma tonttini niin hyvin kuin mahdollista. Onnistunko siinä aina? En välttämättä, mutta parhaani yritän.
Ne viikot, jotka loppuvat niihin neonkeltaisiin värityksiin siellä kalenterissa menevät usein hyvällä fiiliksellä. Varsinkin loppuviikosta sitä alkaa jo laskemaan: kolme yötä, kaksi yötä, yksi yö…Rakastan meidän viikonloppuja. F on reipas ekaluokkalainen, jonka jutut ovat niin huippuja. On myös asioita, jotka ovat suoraan omista käyttäytymismalleistani. Niiden seuraaminen lämmittää mieltä myös suuresti. Esimerkiksi hammasharjan imaisu hammaspesun päätteksi ja höyryiseen peiliin piirtäminen. Ei ehkä kuulosta kirjoitettuna ihan niin hohdokkaalta.
On myös täydellisiä vastakohtia siihen pikku-Eskoon. Minä olin pienenä todella ujo pellavapää. En uskaltanut tutustua yhtään uusiin ihmisiin. Aina menin isoveljeni perässä ja hän loi puitteet onnistuneille leikeille. F on todella avoin pikkuihminen, joka löytää leikkikaverin lähes paikasta kuin paikasta. Lasten ennakkoluulottomuutta on niin mukava seurata vierestä. Perjantaina pysähdyimme legendaariselle Aapiskukolle syömään ja olisiko mennyt puolitoistaminuuttia, niin jo oli leikkipaikalla touhut käynnissä. Milloin ja miksi tuo jossain vaiheessa karisee pois? Ei välttämättä kokonaan, mutta jossain määrin kyllä.
Elämä tässä eteenpäin rullailee ja kaikkiin tilanteisiin on vain sopeuduttava. Silloin, kun se tyhjyys valtaa mielen, on puhuttava ja turvauduttava lenkkipolun parantavaan voimaan. Aina ei auta edes tietous siitä, että ollaan esimerkiksi Frangenin Simon kanssa samassa veneessä. Välillä kurjaa on myös se, että lähipiirissä ei ole ketään, joka välttämättä ihan ymmärtäisi tuntojani. Sitä tyhjyyden tunnetta etenkin F:n lähtöpäivinä on todella vaikea kuvailla ja selittää. Ja varmasti hyvä, että ei olekaan. Pääosin sitä on tsempillä selvitty, mutta eilen hauskan viikonlopun päätteeksi tuli totaalilamaantuminen. Siivosin äkkiä lelut piiloon, makasin vain sängyllä ja tuijotin kattoa. Olo oli näin lyhyesti sanottuna aivan p###a!
Tänään oli taas uusi päivä. Aurinko paistoi ja en vain halua murehtia. Se ei johda mihinkään ja kohtahan on jo se opettajan legendaarinen kesäloma. Silloin on aikaa, silloin on aikaa!!
Mukavaa viikkoa!
-Esko-
Olen niin yksin tämän asian kanssa. Ei kenellekään muulle ole näin tapahtunut. Ei kenestäkään muusta ole varmasti tuntunut tältä. Vai, onko kuitenkin? Vastoinkäymisten iskiessä vasten kasvoja, siinä akuuttivaiheessa tuntuu juuri tuolta. Ei näe ympärillä juuri mitään hyvää tai valoa. Omissa mustissa hetkissä suurta apua tarjosi vertaistuki. Oli todella voimaannuttavaa keskustella asioista kavereiden kanssa, joilla oli samanmoisia kokemuksia. Monta kertaa olen tämän