” Ah, nyt se on purettu…” Viimeinen muuttokuorma Mikkeliin oli purettu. Lumikki (jatkokertomus) sulki oven perässään ja hyppäsi kaulaani. Siinä olimme me. Minä ja Lumikki. Meidän perhe. Vuoden jaksoin matkustaa Mikkeliin junalla ja ajoittain omalla autolla. Yhteiset hetkemme olivat aina niin ainutkertaisia. Aitoa naurua ja täydellistä yhteyttä. Whatsapp-viestittelyssä osasimme aina ennustaa mitä toinen oli kirjoittamassa. Telepatiaa. Sain työpaikan Mikkeliläisestä alakoulusta ja tein päätöksen. Pakkaan tavarani ja muutan Mikkeliin. Milli-kissa katosi yllättäen viime keväänä. Karkasi avonaisesta ikkunasta. Koskaan ei palannut. Ei palannut vaikka useita viestejä laitoimme lähikaupan ilmoitustaululle ja Mikkelin kadonneet kissat Facebook-yhteisöön. Zyrtecillä olin saanut allergiaoireetkin kuriin. Nyt Milli on enää magneetti jääkaapin ovessa.
Elämämme oli kuin sadusta. Aamuyöhön venyneitä iltoja ja mustan kahvin ryydittämiä seuraavia työpäiviä. Suudelmia kauppajonossa. Vienoja niskaanpuhalteluja yhteisillä kävelylenkeillämme. Yhteisiä irtokarkkipusseja, josta aina ajoittain syötimme toisillemme niitä pehmeitä punaisia ja mustia liskoja. Minä tykkäsin mustista ja ” Lumppari ” punaisista. Joskus teimme Kaunottaret ja Kulkurit omenaremmeillä. Ne Lumikin sokerikuorrutteiset huulet tulen aina muistamaan. Tulen aina muistamaan myös ne hetket, kun ei ollut väliä jos pesin mustat ja valkoiset pyykit samassa pesukoneessa. Tai täytin tiskikoneen esipesemättömillä astioilla. Tai sen, kun kerran päästin äänekkään paukun peiton alle. Silloin se vain nauratti. Nauratti sekin, kun läheisyydenkaipuussani istuin sohvalla viereen koiranpentuilmeelläni. Pääsin kainaloon.
Lumikki sai uuden työn ja hänen päivänsä venyvät usein Salattujen elämien alkuun asti. Halusin tukea ” Lumpparia ” uudella urallaan. Hän tulee kotiin. Valittaa ensitöikseen näennäissiivotusta asunnosta. Ei ole otettu tarpeeksi hyvin sohvan alta. Ja pesuaine ei täyttänyt nykyaikaisia ekostandardeja, aiheuttaa kuulemma pääkipuakin. Jääkaappiin valmistin ruoankin valmiiksi. Ei kelpaa enää sekään. Makaronilaatikossa olisi pitänyt käyttää vegaanijustoa, vaikka monta vuotta on normaali Emmentali-raaste kelvannut. Yhteiset lenkit ovat vaihtuneet tabletilta katsottaviin Power-tuokioihin. 20 minuutissa saa kuulemma täydellisen uuman. Näin tekee työpaikan Saarakin. Helsingistä muuttanut luova johtaja.
Power-jumpan jälkeen on aika istahtaa sohvalle. Istumme sohvan reunoissa. Matkapuhelimen sininen valo heijastaa kasvoihimme. Käyn vessassa ja treenaan peilin edessä koiranpentuilmeeni kuntoon. Siirryn Lumikin eteen ja vetäisen bravuurini, yritän puhaltaa hieman niskaan. Vasemman korvan takana on tuttu luomi. Läheisyysnappulaksi sitä ennen leikkisästi ennen kutsuttiin. Tuo nappulakin on mennyt epäkuntoon. Aiheuttaa nykyään ainoastaan vaivautuneen tuhahduksen. Siirrymme makuuhuoneen puolelle. Söin töissä hieman liikaa kouluisännän vaimon leipomaa meetvursti-piirakkaa. Ilmaa on kertynyt vatsaani enkä voi pidätellä. Äänekäs paukkuhan sieltä kajahtaa ilmoille ja samalla ilmoille kajahtaa myös Lumikin tiuskaisu. Mene sohvalle! Minulla on huomenna tärkeä palaveri!
Tässä minä nyt sohvalla makailen. Tuijottelen kattoa ja mietin milloin minusta tuli tuolle nauravaiselle ja ihanalle Lumikille vain 1,6 litrainen bensiinimoottori. Milloin minusta tuli vain huolimaton näennäissiivoaja. Milloin minusta tuli vain Lumikin apupoika tähän parisuhteeseen. Tähän parisuhteeseen, joka alkoi Visulahdesta. Sieltä lyhytraajaisen dinosauruksen alapuolelta. Siellä me toisillemme sanottiin.” Juuri näin tämän kuuluukin olla ”ja tilasimme taksin karaoke-ravintolaan. Lauloimme yhdessä Johanna Kurkelan Rakkauslaulun. Minä kylläkin vain availin suuta ja imaisin välillä pinkillä pillilläni Sinistä enkeliä.
Vein tänään F:n uimakouluun ja odotellessani pukuhuoneessa luin eilisen Iltalehden. Aukeaman juttu oli aiheesta, kuinka miehet vihdoin puhuvat kuinka heitä väheksytään parisuhteissa. Kuinka joku kuorsaa liikaa tai ruuhkavuosien runtelemat haamut vain tiuskivat toisilleen. Rajuja olivat lainaukset ja minähän en ole mikään parisuhde-ekspertti. Eikö ne kuitenkin toimi paremmin jos molemmat kunnioittavat toisiansa? Näkevät toisen ihmisen maailman parhaana tyyppinä. Eivät anna sen läheisyysluomen tehon koskaan tyrehtyä ja ottavat toisen kainaloon. Ottavat toisen kainaloon vielä moottorisoidussa seniorisängyssäkin.
Onneksi Lumikki oli vain mielikuvitushenkilö Mikkelistä.
-Esko-