Perjantain vanhat: Eroisän joulu

Toivottavasti voisi jonain jouluna kirjoittaa ihan uuden viimeisen kappaleen. Ihan liian helppoa vaan kopioida vanhaa ja vaihtaa vuosiluku. Tämä perjantain vanha viime vuodelta. Hyvällä meiningillä, hyvällä meiningillä. Samalla kaavalla, samalla kaavalla.

/// ”Joulu ei ole päivämäärä. Se on mielentila.” -Mary Ellen Chase- Tämän lainauksen huomasin tänään opekalenterin alareunasta. Lausahdus sopii tähän tulevaan jouluviikonloppuun todella osuvasti. Jo vuosia on lapseni traditioihin kuulunut kaksi peräkkäisinä päivinä vietettävää jouluaattoa, jotta pikkumimmillä on mahdollisuus päästä nauttimaan useiden läheistensä joulutouhuilusta. Se on upeaa, koska pikkutonttu tuo iloa ja jouluista tunnelmaa myös hieman suurempiin sydämiin. Vaikka kokoonpanot ovat tässä vuosien varrella hieman muuttuneet voi olla todella kiitollinen, että tämmöinen traditio on aikoinaan kehitelty ja joulunvietto rullailee samaisella kaavalla.

Eilen myös Kymppiuutisissa puhuttiin aiheesta kuinka jouluaatto saattaa olla se vuoden synkin ja vaikein päivä eroperheissä. Kyllähän se on totta, että juuri jouluaattoon sisältyy niin paljon niitä tuttuja ja yhteisiä tradioita, joihin on vuosien varrella tottunut. Ne vanhat muistot ja haavat saattavat hetkittäisesti repeytyä auki, vaikka arkisissa askareissa ne tuntuvat jo täysin parantuneilta. En ole koskaan ollut mikään suuri jouluihminen, mutta kyllähän oman lapsen jouluinnostus on muuttanut käsitystäni. Usein kuulee sanottavan, että lapset tekevät joulun ja näinhän se ainakin kohdallani on. Se meidän oma, päivää aikaisemmin vietettävä aatto on myös minun jouluaattoni. Lainaan toisen kerran: ”Joulu ei ole päivämäärä. Se on mielentila.

Viime vuonna kirjoittelin suutari-Eskon yksinäisestä joulusta. Se oli Eskon ensimmäinen yksinäinen jouluaatto pitkään aikaan. Tämä aatto on varmasti jo huomattavasti helpompi ja myös tämän jouluaaton vietän vuosi sitten aloitetulla kaavalla. Viimeisen vuosiluvun vaihdoin: ”Esko viettää jouluaaton isänsä ja äitinsä kanssa. Varmasti lepää ja syö. Juoksee pitkän lenkin. Saunoo ja illalla lähtee autoajelulle. Vetää karvahattunsa syvälle päähän ja vie haudalle kynttilän. Sytyttää omaan lapsuudenhuoneeseensa kynttilän. Katselee televisiota ja pohdiskelee kulunutta vuotta. Viettelee jouluaattoa vanhemmillaan. Yksin, mutta onnellisena ja toiveikkaana tulevasta vuodesta 2018.”

Toivottavasti voisi jonain jouluna kirjoittaa ihan uuden viimeisen kappaleen. Ihan liian helppoa vaan kopioida vanhaa ja vaihtaa vuosiluku.

-Esko- ///

Perjantain vanhat: Tinder vai tanssilava?

Katselin televisiosta erästä lempiohjelmaani, Pitääkö olla huolissaan? Siinä Miika Nousiainen sanoi hyvin: Tanssiminen on oikeastaan ainut asia, joka voi johtaa täydelliseen itsensä nolaamiseen tai parisuhteeseen. Ainakin kohdallani tämä lausahdus pitää aika pitkälti paikkaansa. Ainakin tuo ensimmäinen asia. Sormi pystyssä notkun siellä tanssilattian reunalla, vartalon toistaessa musiikkia mukailevaa edestakaista liikettä polvien notkumisella höystettynä.

Perjantain vanhana siis tämä Tinderin ja tanssilattian vertailu. Vieläkö sitä jaksaisi uskoa niihin yllättäviin kohtaamisiin, hmm?

///

HS:n netissä julkaistiin muutama päivä sitten hyvä kirjoitus. Ensimmäisestä kappaleesta mieleeni jäi lainaus: ” Pankaa Tinderit kiinni ja lähtekää ulos! ” Tämän mielipidekirjoituksen kirjoittajalle nostan hattua. Itsekin olen Tinderin parissa viettänyt monta iltaa. Selannut, selannut. Painanut sydäntä, selannut ja turtunut selaamiseen. Turtunut ajatukseen, kuinka ulkonäkökeskeistä on tämä nykyaikainen treffikulttuuri. Poistanut koko sovelluksen, kunnes taas hiljaisena maanantai-iltana ladannut sen uudestaan.

En osaa keskustella chateissa tai Whatsapeissa. En osaa enkä oikeastaan edes halua osata. Olen jo aiemminkin todennut, että olen enemmän vanhan koulukunnan treffimies. Uskon yllättäviin kohtaamisiin. Yllättäviin sosiaalisiin kohtaamisiin. Kuvan taakse voit kätkeytyä niin helposti. Clarendonilla voit häivyttää epävarmuuttasi. Ludwigilla voit vähän korostaa itsetuntoasi. Valencialla häivyttää edellisen suhteesi pölyt kirkkaiksi yksityiskohdiksi. Kasvojen silotusnäppäimellä voit poistaa poskistasi ne liian monista syödyistä kohvehdeista aiheutuneet valkopäiset ihomadot, joita myös finneiksi kutsutaan. Lierihatulla yrität sitten kruunata kokonaisuuden ja näyttää, että olet seurannut nykymuodin kiemuroita.

Ymmärrän ja tiedän. Tinder madaltaa kynnystä aloittaa keskusteluja ihmisten kanssa, mutta usein se ensimmäinen oikea kohtaaminen onkin jotain ihan muuta kuin molemmat ovat olettaneet. Siinä kahvikupin ääressä on kaksi ihmistä. Ilman Ginghameja. Ilman Ludwigeja. Siinä ei ole välissä virtuaaliverkkoa. Siinä on välissä kaksi kahvikuppia ja matkapuhelimet, joihin molemmat ovat painaneet vihreää sydäntä. Vihreää sydäntä, joka on johdattanut tuohon tilanteeseen. Tilanteeseen, joka voi olla täysi floppi tai avain pysyvään ystävyyteen tai jopa parisuhteeseen. Kuinka tuohon tilanteeseen voit johdattaa itsesi ilman nykypäivän deittisovelluksia? Jos menet juttelemaan kuntosalilla, sinua pidetään tungettelevana playerina. Jos vinkkaat silmää kauppajonossa, vaihtaa vinkkauksen kohde todennäköisesti kassajonoa.

HS:n tekstin viimeisessä kappaleessa on ydinlause: ” Epätäydellisyys ja ennakkoluulottomuus olkoot vuoden 2017 tavoitteita!” Siinä on hyvät tavoitteet. Ostan harmaan samettipuvun. Laitan vähän perunajauhoja tanssikenkien pohjiin ja lähden ennakkoluulottomasti päivätansseihin. Päivätansseihin, joissa ei liene käy hirveästi ikäistäni kansaa. Ei hemmetti. Kohta se on luovuttava yllättävän kohtaamisen ideologiasta. Ei, en luovuta vielä. Ei tässä ole mihinkään kiire. Valmiissa (sovellusrakkauksien värittämässä) maailmassa.

Vihreetä sydäntä, raksia, vihreetä sydäntä…

-Esko-

// Lähde: hs.fi 2.1.2016 Mielipidekirjoitus. Sinkkumama //