Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
Browsing Tag

syksy

, , ,

Kiitollisuuksia

11.10.2022

”Valitettavasti meissä ihmisissä on se piirre, että me myötäeletään enemmän toisten murheiden kautta ja samaistutaan vaikeita asioita elämässään kokeneeseen ihmiseen – vaikka toisinpäin ois ehkä oikeesti terveempää. Ihmiset tuntuu ärsyyntyvän jopa enemmän sellasista vaikuttajista, joiden elämässä kaikki on hyvin…” Tämä on suora osittainen lainaus kommentista, jonka sain viimeisimpään kirjoitukseeni. Oli muuten todella, todella mukava saada paljon kommentteja myös blogin puolelle. Nekin, kun ovat hyvin vahvasti siirtymässä tuonne Instagramiin. Suuri kiitos siis lukijoilleni.

Hieman nyt otan inspiraatiota tuosta kommentista, vaikkei sen konteksti nyt ihan suoranaisesti tähän osukaan. Ajattelinpas jälleen koostaa tähän asioita, jotka ovat elämässäni juuri tällä hetkellä hyvin ja ovat saaneet aikaan kiitollisuuden tuntemuksia. On niitä isompia ja sitten ehkäpä hieman pienempiä.

Työtehtävän muutos. Niin kovin rakas luokanopettajan työni sai tänä syksynä aivan uusia sävyjä. Työolosuhteet muuttuivat ja samalla muuttui myös työn sisältö itselleni täysin kestämättömäksi. Lähes kaikki vahvuuteni luokanopettajana murenivat ja päivät alkoivat tuntua selviytymistaistelulta. 

Illat menivät palautuessa. Öisin herätti muutkin, kun eturauhanen. Päätä särki lähes jatkuvasti ja aloin huomaamaan itsessäni asioita, joita en ollut koskaan vielä noin parinkymmenen vuoden uralla huomannut. Se oli surullista, se oli myös vähän pelottavaa. Onneksi minulle löytyi pienryhmän opettajan paikka samaisesta koulusta. Nyt on reilut kaksi viikkoa uutta pestiä takana ja ilo opettamiseen alkaa jälleen löytymään. 

Olen ylpeä itsestäni, että uskalsin asiasta puhua ja ryhtyä toimiin riittävän aikaisessa vaiheessa.  

Syksyn värit. Onpas ollut todella hieno syys meillä Suomessa. Paljon on tullut juostua ja päätä tuuletettua esim. edellisen kappaleen asian tiimoilta ja toki muutenkin. Olenkin monelle juoksun aloittamista harkinneelle tutulle sanonut, että nyt olisi paras aika aloitella. Luonto on upea ja happi kulkee. Harvoin sitä hyvän lenkin jälkeen on harmittanut.

Lahti, koti ja vanhemmat. Äitini taitaa juuri tällä hetkellä olla kirkkaasti Instagramini suosituin henkilö. On ollut aivan ihana huomata, kuinka olemme vuosien vieriessä hänen kanssaan vaan lähentyneet ja lähentyneet. Pienestä asti olen ollut vähän semmoinen äidin poika. Vaikka askel hidastuu ja lääkkeiden määrä kaapissa lisääntyy ei tämä asia näemmä koskaan muutu. 

Tosin viime vierailullani saimme aikaan ihan rehellisen riidan. Aiheena olivat hiukseni, jotka eivät kotiväkeä ihan hirveästi ilahduta. Suora lainaus: ”Nyt menet sinne parturiin. Nuo hiukset ovat aivan hirveät. Mie pidin sinua ihan kunnon miehenä.”

Leveiden farkkujen paluu vaatekaappiini. Kuudennella luokalla Lahden Yhteiskoulussa eräs tyttö sanoi minulle jotenkin näin: “Jos käytät leveitä farkkuja, niin tytöt vaan ihastuu suhun.” Juuri tällä hetkellä käyttötarkoitus on hieman eri ja nehän ovatkin oikein tyylikkäitä. Ollut kyllä vanhalle pillifarkku-ukolle melkoinen hyppäys.

Kirjoittelunurkkaus. Olen jo kauan haaveillut String-kokonaisuudesta huoneeni nurkkaan ikkunan eteen. Nyt semmoisen vihdoin sain ja olen enemmän, kun tyytyväinen. Kevyen ulkomuotonsa puolesta sopii pieneen asuntooni täydellisesti. Kaunis ja tarpeeksi ”näkymätön”.

Oversize-puvut. Olen kauan haaveillut tuommoisista puvuista mikä on päälläni ensimmäisessä kuvassa. Ollut todella vaikea täältä Suomesta löytää, kunnes aivan sattumalta päädyin Voltin aleen Helsingin Kampissa. Sieltähän niitä löytyi kaksinkappalein. Menee niin arjessa, kuin juhlassakin.

Keittiöni. Yläkaappien poisto sekä nuo kupariset elementit jaksavat ilahduttaa joka kerta, kun astun kotiini ja katson oikealle. Pienet asiat muuttivat asuntoni visuaalisen ilmeen aivan täydellisesti. Juuri sopivan minimaalista. Kovinkaan moni kokkausintoilija ei ehkä tähän asiaan yhtyisi.

Juoksukengät. Olen hieman hurahtanut uusien (kalliiden) juoksukenkien osteluun. Tosin hyvät kengät ovat tuossa harrastuksessa ensiarvoisen tärkeät. Perustelen asian itselleni, että oman terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitoon ei voi koskaan sijoittaa liikaa.

Seuraajat ja lukijani. Kiitos, kun kommentoitte, haastatte asiallisesti, ymmärrätte ja kannustatte. 

Mukavaa iltaa ja ensi viikollahan onkin muuten jo syysloma.

-Esko-

Comments (4)
, , , ,

Tinderiä en edelleenkään osaa käyttää ja muutenkin on tämä deittielämä yhtä kymmenen uutisten loppukevennystä

5.11.2020

Eilen illalla lähdin tutulle lenkilleni kohti Malminkartanon portaita. Vettä satoi aivan kaatamalla ja saapuessani sinne Jätemäen alle alkoi jopa hieman pelottamaan. Täysin pimeä yksinäinen kukkula. Sinne lähdin kapuamaan kohti huippua ja mietin, että olisipa tässä aineksia jopa ihan laadukkaaseen kauhuelokuvaan. Yhtäkkiä pimeydestä tulisi käsi ja tarraisi olkapäästäni kiinni. Mietin myös, että voisiko näitä sateisia syysiltoja ajoittain viettää myös hieman eri tavalla? Vaikka jonkun ihanan ihmisen kanssa “hyggeilessä” (inhoan tuota sanaa). Keittiössä ruoanlaiton yhteydessä yhtäkkiä tulisi käsi ja tarraisi olkapäästäni kiinni. Siinäpä saattaisi olisi aineksia ihan laadukkaaseen romanttiseen komediaan.

Sitä on jo niin tottunut tähän vallitsevaan elämään. Töitä, miniperhettä, urheilua ja kavereita sekoitettuna. Ei edes systemaattisesti ole osannut kaivata ketään tuohon rinnalleen. Eilen tuolla kaatosateessa sieltä aivojen peräkammarista tuli lähes peräkammarin pojalle kuitenkin ajatus. Olisihan se ihan kiva, että pimeänä syysiltana vieressä olisikin joku. Joku, jonka kanssa voisi yhdessä työnnellä niitä Raffeleita sinne Ranch-dippiin. En nyt puhu mistään saparo-tai etupyllymeiningeistä, vaan aidosta kosketuksesta ja läheisyydestä.

Näin olin kirjoitellut vuonna 2017. Eilen illalla lähdin tutulle lenkille tuonne Munkkiniemen rantaan. Tällä kertaa tosin kävellen, koska takareisi on edelleen hieman arka. Oli aivan pimeää ja parkkipaikalla olleiden autojen valot maalasivat aaltoilevan meren pinnan jopa hieman pelottavan näköiseksi. Vastaan tuli useita hymyileviä pariskuntia, jotka vienosti naureskellen ja otsalamppujen loisteessa kiusoittelivat toisiaan ja vaihtoipa eräs pariskunta semmoisen lempeän pusun juuri siinä kohdallani. 

Ei sitä kolme vuotta sitten olisi voinut kuvitella, että vielä vuonna 2020 kirjoittelen täysin samantyyppistä tekstiä. Pimeä ilta ja mieleen tulvi pitkästä aikaa ajatus, että voisihan näitä tuulisia ja sateisia iltoja viettää hieman eri tavallakin. Mitä jos se olisinkin minä, joka vaihtaisi tuoreet AA-paristot siihen otsalamppuun ja lähtisi tuonne meren rantaan pussailemaan. Kotona odottaisi lämmin sauna, jonka jälkeen voisi kääriytyä jättimäisen peittoni alle katselemaan puoli yhdeksän uutisia. Rönkä on muuten juuri tällä hetkellä mielestäni sujuvasanaisin ankkuri.

Onko ollu mitään naishommia? On ehkä yleisin kysymys mitä minulle esitetään. Aina vastaan tähän naureskellen, jotta kyllähän sun pitäisi jo tietää. Ei sitten yhtikäs mitään. Tämän naurun taakse kätkeytyy kuitenkin jo ihan todellista huolta omasta itsestäni. Tuntuu, että minun sydämeni ei toimi enää yhtään samalla tavalla kuin ennen, aivan kuten Irinakin on kauniisti laulanut. Olen niin syvällä tässä omassa elämässäni, etten enää osaa edes kaivata ketään kanssani otsalamppujen kantamia mittailemaan.

Haluaisin taas oppia kaipaamaan ja saada varauksetonta lempeä, lämpöä ja rakkautta. Ja kyllä se nyt jo alkaa tuntumaan siltä, että ei niitä yllättäviä kohtaamisia siellä kauppajonossa ihan niin vain tapahdu. Nykyään on tosin maskitkin päässä ja turvavälejä tulee noudattaa, niin laskeepa se todennäköisyydet jo lähelle tulosta: mahdoton. Viimeiset hitaatkin alkavat kuppiloissa samoihin aikoihin kymppiuutisten kanssa, joten ei niidenkään varaan voi juuri tässä maailman tilanteessa ihan kauheasti laskea. Tulosruudun päättyessä tulisi jo taksissa arpoa mahdollista jatkopaikkaa. Yhtä loppukevennystä on tämä Eskon deittielämä.

Tinderiä en osaa edelleenkään käyttää yhtään. Siellä minä aikani kuluksi silloin tällöin pyyhin. Oikealla, vasemmalle, oikealle, vasemmalle. Se tuntuu ainoastaan yhdeltä applikaatiolta siellä Nordean, Iltasanomien ja Spotifyn seassa. Semmoiselta, jossa nyt vaan täytyy ajoittain käydä pyörimässä. Joku aloittaa keskustelun ja en jaksa vastailla juuri mitään. Täysi saamaton idiootti tuolla virtuaalimaailmassa. Jos tässä nyt edes joskus jotain vastakkaisen sukupuolen kontaktia haluaisi, niin on kai se tuolla vihreän sydämen viidakossakin laitettava ne lamput päälle. Antaa mahdollisuus, ihan oikea mahdollisuus.

Jotenkin se on tässä vuosien saatossa oma itsetunto näissä naisasioissa mennyt aivan nollille. Jopa pakkasen puolelle, jonka aina kuittaan tästä kysyessä sillä tekaistulla naurahduksella. Ikäänkuin todistellen, jotta enhän minä nyt mitään ole elämässäni vailla. Kyllä se vaan välillä tuntuu, että olen minä. Sitä klassista, mystistä yhtä ja oikeaa, jonka kohtaamisen kyllä tuntee. Ja kuka saapuu, kun sitä vähiten odottaa. Montakohan vuotta vielä sitä odotellaan? Jos jatkan yhtä aktiivisena, kuin tähänkin asti niiden tähtitieteellisten odotusteni kanssa, niin aika h#€%&/n monta. Aina kiinnostun juuri niistä ihmisistä, joita ei tämä otsalamppujen paristoja vaihtava partasuu kiinnosta pätkän vertaa. Ja ehkäpä, en minä koskaan ketään enää löydä ajattelumallia voisi hieman muuttaa.

En ole tästä aihepiiristä halunnut edes pitkään aikaan kirjoitella. Aina täyttyy viestilaatikot tsemppiviesteistä ja sydämistä. Tämä aihepiiri korreloi helposti siihen, että onpas se Esko yksinäinen ja säälittävä reppana. Siitä ei ole kysymys. Kaikki on oikein hyvin. Voisi tuo oman sydämeni kaikkea hylkivä teflon-pinta kuitenkin jossain vaiheessa alkaa muuttumaan jälleen mahdollisuuksiin tarttuvaksi magneetiksi.

Hauskaa loppuviikkoa!

-Esko-

// Kuva: Amanda Aho //

Comments (0)