Katselin televisiosta erästä lempiohjelmaani, Pitääkö olla huolissaan? Siinä Miika Nousiainen sanoi hyvin: Tanssiminen on oikeastaan ainut asia, joka voi johtaa täydelliseen itsensä nolaamiseen tai parisuhteeseen. Ainakin kohdallani tämä lausahdus pitää aika pitkälti paikkaansa. Ainakin tuo ensimmäinen asia. Sormi pystyssä notkun siellä tanssilattian reunalla, vartalon toistaessa musiikkia mukailevaa edestakaista liikettä polvien notkumisella höystettynä.
Perjantain vanhana siis tämä Tinderin ja tanssilattian vertailu. Vieläkö sitä jaksaisi uskoa niihin yllättäviin kohtaamisiin, hmm?
///
HS:n netissä julkaistiin muutama päivä sitten hyvä kirjoitus. Ensimmäisestä kappaleesta mieleeni jäi lainaus: ” Pankaa Tinderit kiinni ja lähtekää ulos! ” Tämän mielipidekirjoituksen kirjoittajalle nostan hattua. Itsekin olen Tinderin parissa viettänyt monta iltaa. Selannut, selannut. Painanut sydäntä, selannut ja turtunut selaamiseen. Turtunut ajatukseen, kuinka ulkonäkökeskeistä on tämä nykyaikainen treffikulttuuri. Poistanut koko sovelluksen, kunnes taas hiljaisena maanantai-iltana ladannut sen uudestaan.
En osaa keskustella chateissa tai Whatsapeissa. En osaa enkä oikeastaan edes halua osata. Olen jo aiemminkin todennut, että olen enemmän vanhan koulukunnan treffimies. Uskon yllättäviin kohtaamisiin. Yllättäviin sosiaalisiin kohtaamisiin. Kuvan taakse voit kätkeytyä niin helposti. Clarendonilla voit häivyttää epävarmuuttasi. Ludwigilla voit vähän korostaa itsetuntoasi. Valencialla häivyttää edellisen suhteesi pölyt kirkkaiksi yksityiskohdiksi. Kasvojen silotusnäppäimellä voit poistaa poskistasi ne liian monista syödyistä kohvehdeista aiheutuneet valkopäiset ihomadot, joita myös finneiksi kutsutaan. Lierihatulla yrität sitten kruunata kokonaisuuden ja näyttää, että olet seurannut nykymuodin kiemuroita.
Ymmärrän ja tiedän. Tinder madaltaa kynnystä aloittaa keskusteluja ihmisten kanssa, mutta usein se ensimmäinen oikea kohtaaminen onkin jotain ihan muuta kuin molemmat ovat olettaneet. Siinä kahvikupin ääressä on kaksi ihmistä. Ilman Ginghameja. Ilman Ludwigeja. Siinä ei ole välissä virtuaaliverkkoa. Siinä on välissä kaksi kahvikuppia ja matkapuhelimet, joihin molemmat ovat painaneet vihreää sydäntä. Vihreää sydäntä, joka on johdattanut tuohon tilanteeseen. Tilanteeseen, joka voi olla täysi floppi tai avain pysyvään ystävyyteen tai jopa parisuhteeseen. Kuinka tuohon tilanteeseen voit johdattaa itsesi ilman nykypäivän deittisovelluksia? Jos menet juttelemaan kuntosalilla, sinua pidetään tungettelevana playerina. Jos vinkkaat silmää kauppajonossa, vaihtaa vinkkauksen kohde todennäköisesti kassajonoa.
HS:n tekstin viimeisessä kappaleessa on ydinlause: ” Epätäydellisyys ja ennakkoluulottomuus olkoot vuoden 2017 tavoitteita!” Siinä on hyvät tavoitteet. Ostan harmaan samettipuvun. Laitan vähän perunajauhoja tanssikenkien pohjiin ja lähden ennakkoluulottomasti päivätansseihin. Päivätansseihin, joissa ei liene käy hirveästi ikäistäni kansaa. Ei hemmetti. Kohta se on luovuttava yllättävän kohtaamisen ideologiasta. Ei, en luovuta vielä. Ei tässä ole mihinkään kiire. Valmiissa (sovellusrakkauksien värittämässä) maailmassa.
Vihreetä sydäntä, raksia, vihreetä sydäntä…
-Esko-
// Lähde: hs.fi 2.1.2016 Mielipidekirjoitus. Sinkkumama //
