Napakka spurtti harjoitusten loppuhetkillä, napakka napsahdus oikeassa takareidessä. Ja siinähän sitten olikin tämän tragikoomisen tapahtuman alkusysäys. Viimeistelin torstain kirjoitukseni lausahdukseen, että lähdenpäs tästä valmentamaan itseäni ikämiesten koripallovuorolle. Ei sitä silloin tiennyt, että harjoituksista kotiudun puolen yön jälkeen taksilla kainalosauvat rikkaampana. Noh, näitä sattuu. Päätä pystyyn ja entistä ehompana takaisin. Tässä nyt on kiitelty oikein urakalla viime aikoina, joten kiitelläänpäs lisää.
Oli mahtava huomata, millaisia ihmisiä kohtasin tämän “hoitoketjun” aikana. Välittömästi maatessani parketin pinnassa saapui pelikaverit ympärille. Joku lähti hakemaan jäitä, joku luovutti oman hikisen sukkansa, jotta saatiin jääpussi kiristettyä. Yksi soitteli jo avoinna olevia hoitopaikkoja. Yksi selvitteli vakuutukseni korvausehtoja. Velipoika soitti ambulanssin, koska kipu oli aivan tajuton (kirjaimellisesti, koska taju meinasi lähteä), eikä siirtyminen muulla keinolla olisi oikein onnistunut. Minua hoitaneet ambulanssimiehet ottivat minut vastaan todella hyvin. Rentoja äijiä ja ambulanssikyyti meni mukavia jutellessa.
Päivystävä poliklinikka Helsingissä ja kello lähemmäs kymmenen. Osasin jo hieman arvailla minkälainen iltapuhde on edessä. Arvostukseni sairaanhoitajia ja päivystäviä lääkäreitä kohtaan nousi todella korkealle. Jokainen potilas sai tarvitsemaansa hoitoa, vaikka ympärillä huudettiin, kiroiltiin ja yritettiin karata kesken hoitotoimenpiteiden. Sain särkylääkkeitä, kainalosauvat ja lähetteen Töölön tapaturmaklinikalle seuraavaksi aamuksi. Taksikuski, joka heitti kotiin auttoi minut sisälle asti. Avasi oven, auttoi kamppeet sisään ja kysyi vielä lopuksi, että pärjääthän tästä eteenpäin.
Töölön tapaturma-asemalla aloitin perjantain kolmastoista lokakuuta, joka on muuten valtakunnallinen tapaturmapäivä. Tästähän tein aikaisemmin viikolla yhteistyökirjoituksen, joten voisinkin näin mustan huumorin ystävänä todeta. Suhtaudun tekemiini yhteistöihin tosissani. No, mutta Töölössä asiat sujuivat todella mallikkaasti. Melkein samantien ammattitaitoisen lääkärin vastaanotolle, kahvin kautta magneettikuviin ja diagnoosi oli kädessäni parin tunnin jälkeen. Takareiden jänteessä repeämä.
Maanantaina tapaan vielä lääkärin ja pohdimme vaatiiko vamma mahdollisesti leikkaushoitoa, vai selvitäänkö viikkojen kinkuttamisella ja levolla. Usein puhutaan, että kunnallinen sairaanhoito on todella takkuilevaa. Tämän vamman hoidosta en voi sanoa mitään muuta, kun pelkkää positiivista. Täysi kymppi kaikille minua hoitaneille tahoille. Ja Pasille kiitos autoni säilyttämisestä ja kotiinkuskaamisesta.
Magneettikuvausputkeen tutustuin ensimmäistä kertaa elämässäni. Klaustrofobiselle ihmiselle ehkä ahdistavahko toimenpide. Luurit päähän ja sain toivoa soitettavan radiokanavan. Valitsin Suomipopin. Makasin putkessa ja luureista alkoi soimaan Robinin Onnellinen. Hyvä biisivalinta, vaikken putken uumenissa ihan suoranaisesti onneni kukkuloilla ollutkaan. Turha tässä on valittaa ja manata. Urheilu on syvällä selkärangassa ja nämä kuuluvat elämään. Samassa rakennuksessa oli varmasti ihmisiä paljon pahemmassakin tilanteessa. Tästä vammasta voi osittain syyttää vain peilikuvaansa. Lihashuoltoa tulisi harrastaa aktiivisemmin peilaten liikuntamääriini.
Syyslomakin starttasi ja sain maailman parhaan kotihoitajan. On kokeiltu jo Slime-hierontaa ja Marsu-terapiaa. Kyllä on ympärillä avuliaita, empaattisia ja lojaaleita ihmisiä.
-Esko-
Kaupallinen yhteistyö: